Rahaa osakkeenomistajille

Kyllä Elopin sanaan voi aina luottaa! Ja ylipäätänsä globaalien pörssiyritysten lupauksiin. Kunhan annetaan vaan vähän verohelpotuksia. 

Tuohon tapaan twiittaili Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki eilen kuultuaan Microsoftin massairtisanomisista. Maailmanlaajuisesti kenkää saa noin 18 000 työntekijää ja Suomessa noin 1 100. Rankimman iskun ottaa Oulu, josta lähtee puolisen tuhatta työpaikkaa. Se johtaa myös koko Oulun yksikön lakkauttamiseen. 

Muistan kuinka viime syyskuussa Steve Ballmer kirkkain silmin valehteli suomalaiselle lehdistölle, että suomalaiset työpaikat turvataan. Kukaan tuskin aidosti uskoi valetta. Kaikkien hiemankin sisälukutaitoisten ihmisten tiedossa kyllä oli, että Microsoft vaan odotteli kohun lientymistä, jotta yt-neuvottelut saadaan käynnistettyä. Vaikka kaikki varmasti ymmärsivät Ballmerin puheiden olevan tyhjää ilmaa, niin minkäs teet? Eihän meillä ollut mitään muutakaan, piti vaan toivoa, että sanat pitäisivät. 

Länsimainen maailma on hyvin korporatiivinen. Tämä tarkoittaa sitä, että valtionjohto on käytännössä täysin voimaton tällaisissa asioissa. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää luottaa globaalin pörssiyrityksen sanaan ja kädet ristissä rukoilla parasta. Maailma on rakennettu näin. Suuryritykset taluttavat kansallisvaltioita narussaan. Helppona esimerkkinä toimikoon vaikka yhteisöverokilpailu Suomen ja Ruotsin välillä. Siitäkään on tosin turha poliitikkoja syyttää. Mitä muuta vaihtoehtoa on? 

Microsoftin uutinen osaltaan vahvisti synkeää näkemystäni, jonka toki olin päätellyt jo ennen eilistä päivää. Pörssiyhtiöillä (etenkään globaaleilla sellaisilla) ei ole moraalia. Yhteiskuntavastuu on varmasti sellainen termi, johon heitetään tikkaa pääkonttorilla. Isossa kuvassa pörssiyhtiön ainoa tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille rahaa. Silloin kaikki on hyvin. 

Yritystoimintaa voisi pyörittää myös vastuullisesti. Helppojen ja isojen voittojen sokaisemana näin yhä harvemmin kuitenkin toimitaan. Ja miksi ei? Suuryritykset kun ovat koskemattomia.

Wrestling is awesome

Tullaanpas nyt reilusti kaapista ulos ja tunnustetaan kaikille, jotka eivät ennestään tienneet: katson ammattipainia. Jos ensimmäinen mielleyhtymäsi on Hulk Hoganin viikset ja taitettava terästuoli, niin olet oikeilla jäljillä. Juuri sitä. 

Monesti ajatellaan, että typerämpää ja ”juntimpaa” ajanvietettä ei voi ollakaan. Enemmänkin se on sellainen salainen ja likaiseltakin tuntuva harrastus, jota ei ihan ensimmäisenä viitsi mainita uuteen ihmiseen tutustuessaan. 

Ensikosketus ammattipainiin tuli vuonna 2002, mutta varsinainen aktiiviseuraaminen alkoi heinäkuussa 2004, kun vanhempien asunnolle saatiin digiboksi ja silloinen Sub TV näkymään. Siitä on kulunut vuosikymmen ja edelleenkin seuraan ammattipainia. Olkoonkin, että innostuksen taso on aaltoillut vahvasti. Vuosina 2004-2009 voisi sanoa, että seurasin lajia intohimoisesti. Sittemmin vaihtelevasti. Välillä on ollut kuukausien, melkeinpä puolen vuoden mittaisia totaalitaukoja. Välillä taas kuukausia, jolloin olen seurannut erittäin tiiviisti. Nyt melko vakioksi on muodostunut se, että katson WWE:n maksutapahtumat sekä suurimman osan Raw-televisiosarjasta. 

Joskus olen miettinyt, että mikä ihme on pitänyt aktiiviseuraajana vuosikymmenen ajan? Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneen yliopisto-opiskelijan habitukseen kun moinen ”roska” ei oikein millään sovi. Sitten se välähti. Tuossa taannoin facebook-sivullani keskusteltiin siitä, kuinka monella eri tavalla urheilua voi seurata. Intohimoisesti kannustaen omaa suosikkia, jolloin merkittävin asia on lopputulos. Tai sitten toisella tavalla, jota itse suosin. Nauttien suorituksista ja ihastellen ihmisruumiin venymiskykyä. Ylipäätään siis katson urheilua viihtyäkseni. 99 kertaa sadasta lopputulos ei ole minulle se tärkein juttu. Matka on suurempi kuin päämäärä. 

Kaikki sen tietävät, että ammattipaini on käsikirjoitettua ja voittajat etukäteen määritelty. Se ei siis missään nimessä ole kilpaurheilua ja se riittääkin monille perusteeksi kavahtaa lajia viimeiseen hengenvetoon saakka. Itse kuitenkin näen asian juuri toisinpäin. Käsikirjoitus avaa ennennäkemättömän määrän mahdollisuuksia. Otteluiden ympärille pystytään luomaan jännitystä laadukkaasti käsikirjoitetulla taustatarinalla ja taitavimpien painijoiden kohdalla se ottelukin on tarina itsessään. 

Tuossa se viehätys on. Seurattuaan tietyn aikaa lajia ja päästyään hommaan ”sisään” tuollaiset asiat oppii tunnistamaan. Harjaantuneella silmällä pystyy nopeasti näkemään onko juonikuvio tarpeeksi laadukkaasti käsikirjoitettu ja toisaalta myös sen, onko tarinan näyttelijöillä (eli painijoilla) riittäviä kykyjä sen toteuttamiseen. Ja sitten niitä vivahteita on aivan mieletön määrä. Joku painijoista osaa puhua ja viihdyttää, joku toinen on hiljaisempi, mutta urheilullisesti lahjakas. Heidät täytyy osata roolittaa omien vahvuuksiensa mukaan. Oman jännityksensä tuo myös se, että isommat tapahtumat ovat poikkeuksetta suoria lähetyksiä. Uusintaottoja ei ole, kaiken on natsattava kohdilleen kerralla. 

Sen jälkeen kun pääsee yli siitä pahimmasta ”höhö, se ei lyönyt oikeasti, näyttääpä tyhmältä” vaiheesta ja pystyy tarkkailemaan noita olennaisimpia asioita, on jo pitkällä. Silloin on vaarana, että jää koukkuun.

-           

-Matti