Hallituksen viikko sitten esittämä leikkauslista
palkansaajille on aloittanut melkoisen myrskyn. Netin keskustelupalstat ovat
täyttyneet tulikiven katkuisista viesteistä ja asiasta on puhuttu varmasti ihan
jokaisella työpaikalla ympäri Suomen. Perjantaina järjestetään poliittinen
mielenilmaus, joka ainakin julkisen liikenteen osalta tarkoittaa käytännössä 12
tunnin mittaista lakkoa. Suomi pysähtyy. Kuinka totaalisesti, sen näkee sitten
vasta perjantaina.
Erilaisten asennetutkimusten mukaan (kts. lähde) suomalaisten
kriisitietoisuus on korkealla. Jos näin on, niin miksi kansa raivostui
hallituksen toimista? Luulen tietäväni vastauksen.
Toisen maailmansodan jälkeen on eletty ennennäkemätöntä
hyvinvoinnin ja talouden kasvun aikaa. Toki siihen on mahtunut mm. 1990-luvun
alun lama, mutta isossa kuvassa suunta on ollut koko ajan ylöspäin. Koko
yhteiskunta on rakennettu oletukselle ikuisesta kasvusta, josta olen aiemmin
kirjoittanut. Oletusarvo on se, että hyvinvoinnin huippupiste ei tule koskaan
vastaan. Aina voi mennä paremmin, kehityksessä ei voida mennä taaksepäin.
Laskusuhdannetta seuraa joka tapauksessa noususuhdanne, näin se vaan menee.
Entä jos näin ei olekaan? Jos vetää tuhansien vuosien kaaren
historiasta niin onhan degeneroituminen (rappeutuminen, vaurioituminen)
mahdollista. Antiikin akvedukteja seurasi ”pimeä” keskiaika.
Arjessa tuo ajattelumalli tarkoittaa vaikkapa sitä, että
työntekijä ei voi edes kuvitella mahdollisuutta, jossa ulkopuolinen taho (hallitus)
tulee ja sanoo, että sinun palkkaasi lasketaan. Aivan käsittämätön ja
ennenkuulumaton ajatus. Kyllähän se kiukuksi pistää, se on luonnollista.
Palataan kriisitietoisuuteen. Sivistynyt uutisia seuraava
kansalainen kyllä tiedostaa, että eletään laskusuhdanteen aikaa. Syntyy
kriisitietoisuus. ”Jotain on tehtävä.” Ajatuksena on kuitenkin se, että
poliitikot ja talousviisaat tekevät jollain ylätasolla päätöksiä ja siitä ne
asiat lutviutuvat. Ajatellaan, että minun arkeani ne eivät tule muuttamaan. Kriisitietoisuus
ei ylety omaan napaan asti. Omista eduista halutaan pitää kiinni viimeiseen
asti.
Henkilökohtaisesti hyväksyn sen, että minultakin leikataan.
Uskon kuitenkin, että parempiakin tapojakin olisi kuin nämä hallituksen
esittämät toimenpiteet. Esimerkiksi se julkisuudessa esillä ollut lomarahojen
puolitus olisi tasapuolisempi ratkaisu. Ammattiyhdistysliikkeen
kriisitietoisuuden taso ei kuitenkaan taida olla tarpeeksi korkealla, että
neuvottelutulosta saataisi.
Lähteet
