Euroopan Unionin elvytysrahasto on tällä viikolla puhuttanut. Maanantaina valtiovarainministeri Matti Vanhanen esitteli, kuinka Suomi suunnittelee käyttävänsä oman osuutensa elvytysrahoista. Tiistaina oli vuorossa välikysymys, jossa hallitus vastasi perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja Liike Nytin huoleen elvytysrahastosta. Tänään keskiviikkona hallitus sai eduskunnan luottamuksen äänin 99-78.
On ehdottoman hyvä, että elvytysrahasto puhuttaa, koska EU-asiat eivät useinkaan ole kovin mediaseksikkäitä ja tahtovat jäädä taka-alalle. Hallitus on puheenvuoroissaan vedonnut paketin kertaluontoisuuteen, välttämättömyyteen ja siihen, että heinäkuinen ilmoitus rahaston luomisesta vakautti välittömästi markkinareaktioita. Lisäksi hallitus on vedonnut siihen, että nettomaksuasemastaan huolimatta myös Suomi välillisesti hyötyy paketista, koska elämme yhteisellä sisämarkkina-alueella, jonne valtaosa Suomen viennistä suuntautuu.
Perustelut sinänsä ovat ymmärrettäviä. On käynyt selväksi, että tässä tilanteessa on tarjolla vain huonoja ja erittäin huonoja vaihtoehtoja. Näistä hallituksen valitsema linja on se vähemmän huono. Mikäli Suomi yksinään asettuisi vastustamaan 26 muun jäsenvaltion tukemaa pakettia olisi tämän ratkaisun poliittinen hinta erittäin suuri.
Hallituksen perustelut elvytysrahaston hyödyllisyydestä Suomelle eivät vakuuta. Tämän hetken arvion mukaan Suomi maksaa paketista 6,6 miljardia ja saa takaisin 2,3 miljardia. Suomen saanto saattaa vielä pienentyä, koska osa paketista on sidottu vuoden 2021 jäsenvaltioiden talouskehitykseen. Argumentti Suomen viennin tukemisesta välillisesti myös ontuu, koska suurimmat nettosaajat kuten Espanja ja Italia eivät ole Suomelle erityisen merkittäviä kauppakumppaneita.
Olisikin rehellistä tunnustaa, että elvytysrahasto ei Suomea hyödytä. Totuudenmukaisempi lähestymistapa olisi avoimesti tunnustaa, että elvytysrahasto on ikään kuin lisäjäsenmaksu, joka joudutaan pulittamaan tähän klubiin kuulumisesta. Sisämarkkinoiden tuoma hyöty Suomen kaltaiselle pienelle vientivetoiselle taloudelle on joka tapauksessa suurempi kuin elvytysrahaston tuoma lisämaksu.
Huolestuttava piirre on, että EU:n kanssa olemme jälleen tilanteessa, jossa tarjolla on ainoastaan huonoja ja erittäin huonoja ratkaisuja. Kertaluonteisuus ja välttämättömyys ovat tuttuja termejä jo finanssikriisin ajoilta. Euroopan keskuspankin rahapoliittiset toimet eivät riitä ja tueksi tarvitaan vahvaa koordinoitua finanssipolitiikkaa. Kiinan ja USA:n puristuksessa Euroopan on myös pakollista vetää yhtä köyttä Käytännössä tämä tarkoittaa lisää yhteisvastuuta. Seuraava kriisi varmasti jo kolkuttaa oven takana.
Juridisesti elvytysrahasto on rajattu kertaluonteiseksi. On kuitenkin päivänselvää, että nyt kun ovi on raotettu kasvavalle yhteisvastuulle niin seuraavan kriisin tullen siitä on entistä helpompi kulkea. Koronakriisi antoi mahdollisuuden kiristää integraation tahtia ja tätä tilaisuutta ei jätetty hyödyntämättä. Näin ollen elvytysrahasto avaa suuremman periaatteellisen keskustelun siitä mitä EU:lta haluamme? On kestämätön tilanne, että EU:n kanssa joudutaan toistuvasti pakon edessä tekemään niitä vähemmän huonoja ratkaisuja.
