Arvojen "sota" : naiset ja miehet

 

Useista eri länsimaista saadut tutkimustulokset vahvistavat arkielämässä tehtyä havaintoa: ihmisten arvomaailmat todella ovat eriytyneet ja repeytyneet. Nyt asiasta uutisoi myös Yle pohjautuen Financial Timesin tekemään perusteelliseen selvitykseen. 

 

Arvomaailmojen eriytyminen koskettaa erityisesti nuorta Z-sukupolvea (syntyneet 1997-2012) ja jako sukupuolten välillä on raastavan selkeä. Nuoret naiset ovat enenevissä määrin vasemmistolaisesti suuntautuneita arvoliberaaleja ja nuoret miehet oikeistolaisesti suuntautuneita arvokonservatiiveja. Seksuaalisuus, identiteettikysymykset, maahanmuutto ja ilmastonmuutos ovat isoja ja repiviä kysymyksiä, jotka syventävät railoa arvomaailmojen välillä.

 

Länsimaissa nouseva trendi on jo vuosikymmenten ajan ollut yksinasuvien määrän kasvu ja syntyvyyden lasku. Näihin laajoihin ilmiöihin on tietysti lukematon määrä syitä, joista arvomaailmojen erilaisuus on yksi osaselittäjä. On selvää, että täysin toisistaan arvomaailmaltaan poikkeavat henkilöt eivät sovi samaan parisuhteeseen. Kun ympäröivää todellisuutta hahmottaa aivan vastakkaisista näkökohdista niin yhteisymmärrystä juuri mistään asiasta on vaikea saada aikaan. Elämänkumppania etsiessä tuskin kukaan hakee täydellistä itsensä kopiota, mutta perustavanlaatuisista kysymyksistä on välttämätöntä sopia. Arvomaailmojen eriytyminen kaventaa potentiaalisten kumppaneiden määrää myös parisuhdemarkkinoilla ja sitä myöten osaltaan vaikuttaa yksinasumisen ja syntyvyyden laskun kaltaisiin yhteiskunnallisiin trendeihin. 

 

Sukupuolten raju eriytyminen on mielestäni osittain klikkijournalismia. En millään usko siihen, että ongelma pelkistyy johonkin syntymässä saatuihin biologisiin eroihin. Juurisyitä ovat yhteiskunnan laajempi polarisaatio, koettu eriarvoisuuden kasvu ja lohduttomat tulevaisuudennäkymät. Sukupuoli itsessään ei määritä juuri mitään. Asia vaan on houkuttelevaa esittää tässä muodossa, koska se kerää klikkauksia ja ”sukupuolten sodan” lietsominen myy. 

 

Tiedämme hyvin, että Z-sukupolvi on kasvanut älylaitteiden kanssa ja niistä on tullut suoranainen minuuden jatke. Sosiaalisen median sisällöntuottajilla on oma lehmä ojassa ja he suoltavat ulos sisältöä, jonka tietävät houkuttelevan ja kiinnostavan. Sukupuolten erojen lietsominen on yksi helpoimmista väylistä, koska sillä vedotaan hyvin primitiivisiin vaistoihin. Aiheet polarisoivat ja herättävät tunteita. Jokaisella on oma näkemyksensä ja mielipiteensä. On vaikeaa olla ottamatta kantaa ja olla loukkaamatta. Keskustelu on runsasta ja helposti läikkyy yli asiattomuuksiin. Tällaisessa ilmapiirissä syntyy nopeasti ”me vs. he” -asetelmia. Kaikukammioita ja somekuplia, jossa halutaan enää olla tekemisissä vain samanmielisesti ajattelevien kanssa. Vasemmisto vs. oikeisto, naiset vs. miehet, republikaanit vs. demokraatit, vihreät vs. persut, woke vs. redpill. 

 

Monesti sanonta ”vaikutelma on totta” pitää paikkaansa. Arvomaailmojen eriytyminen ei pelkisty kysymykseen sukupuolesta. Taustalla on monia merkittävimpiä juurisyitä, joihin olisi tarpeellista puuttua. Vaikutelmasta kuitenkin voi tulla totta. Mitä enemmän narratiivia miesten ja naisten erilaisuudesta korostetaan, niin sitä todemmalta se alkaa tuntua. Ihmisluontoon osana kuuluu yksinkertaistaa ja luoda stereotypioita vaikeista ja monimutkaisista aiheista. Yhä useammin johtopäätöksiä tehdään pelkän otsikon perusteella. Sekunnin johtopäätökset eivät ole feminiini tai maskuliini, vaan yleisinhimillinen ikävä piirre. 

 

Joten mitä voi tehdä? Ensinnäkään ei kannata purematta niellä narratiivia, jossa tavattoman monimutkainen yhteiskunnallinen kysymys pelkistetään sukupuolten taisteluksi. Olennaista on myös muistaa, että somen todellisuus ja reaalimaailma edelleen poikkeavat toisistaan huomattavasti. Tosielämässä vastakkainasettelut eivät ole niin kärjekkäitä kuin somessa väitetään. Pysyttelemällä poissa somekuplien hurmahenkisestä heimomentaliteetista pystyy maailman paremmin näkemään sellaisena kuin se todella on. Sukupuoli ei sanele arvojasi, vaikka niin haluttaisi sinulle uskotella. Arvojen muodostuminen on aina itsenäisen ja henkilökohtaisen ajatteluprosessin lopputulema. Sellainen on jokaisen syytä käydä läpi – sukupuolesta riippumatta.

Mitä ajatella poliittisista lakoista?

 

                                                                          kuvalähde: aktlehti.fi

Mitä ajatella poliittisista lakoista? Pyrkimykseni on aina kiistanalaisissa asioissa perehtyä kaikkien osapuolten lähtökohtiin ja vasta tämän jälkeen muodostaa oma mielipide. 

 

Kiistan ydin on seuraava:

Maamme hallitus pyrkii uudistamaan työmarkkinoita ja parantamaan kilpailukykyä verrokkimaihin nähden. Tavoitteena on myös pitkään jatkuneen ja koronavuosina räjähtäneen valtion velkaantumisen vähentäminen. Hallituksen keinovalikoimaan kuuluu muun muassa työntekijän irtisanomisen helpottaminen, ensimmäisen sairauslomapäivän karenssi, ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen, palkankorotusten sitominen vientialojen tasolle ja liuta sosiaaliturvaetuuksiin liittyviä leikkauksia. Valtion kassaa voi paisuttaa joko leikkauksilla tai veroja korottamalla. Nykyinen hallitus on päättänyt, että leikkaukset ovat toimivampi tapa.

 

Harva, jos kukaan, pitää hallituksen tavoitteita huonoina. Totta kai talouden kilpailukyky on tärkeä asia. Totta kai on tärkeää, että valtion velkaantuminen saataisiin kuriin. Totta kai on kaikkien etu, jos yhä useampi saadaan työelämään mukaan. Eripuraa on ainoastaan niistä keinoista, joilla tavoitteisiin pyritään.

 

Työmarkkinajärjestöt katsovat, että hallituksen ajamat toimenpiteet eivät kohdennu tarkoituksenmukaisesti ja ovat tosiasiallisia heikennyksiä työntekijän asemaan. Erityisesti hiertää se, että hallitus pyrkii sitomaan palkkaneuvottelut vientialojen palkankorotusten mukaisesti. Ay-liikkeen silmissä tämä näyttää siltä, että samalla sovittaisiin ”palkankorotuskatosta”, joka sorsii erityisesti naisvaltaisia julkisen puolen aloja. Esimerkkinä vaikkapa opettajat ja sairaanhoitajat. Pillastuminen on ymmärrettävä, koska inflaatio on ajanut matalapalkkatyöläisen todella ahtaalle. Lisäksi työmarkkinajärjestöt katsovat, että sosiaaliturvan leikkaukset ovat kohtuuttomia ja uhkaavat viedä kaikkein huono-osaisimmilta leivän pöydästä. 

 

Pattitilanteessa ollaan. Tällä viikolla on lakkoiltu laajasti: kaupan alalla, julkisessa liikenteessä, teollisuudessa, lentoliikenteessä ja niin edelleen. Teollisuusliitto ehti jo ilmoittaa helmikuun puoliväliin sijoittuvasta kolmen päivän lakosta. Hallitus ei ole näitä säikähtänyt, vaan on kannassaan järkähtämätön. Heidän mielestään uudistukset ovat välttämättömiä eikä se aio taipua ulkoparlamentaariseen painostukseen. 

 

Vallankäytön aseena poliittinen lakkoilu on sinko, ei tarkkuuskivääri. Se kohdentuu huonosti. Lakkoilu vaikeuttaa nimenomaisesti heidän elämää, joiden etuja sillä pyritään ajamaan. Julkinen liikenne on tästä oiva esimerkki. Eivät ministerit tarvitse busseja ja lähijunia. Duunarit tarvitsevat.

Perustuslain valtiosääntö toteaa seuraavaa:

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

 

Vuosikymmenten ajan Suomen poliittisessa kulttuurissa työmarkkinakiistoista on sovittu kolmikantaneuvotteluissa ay-liikkeen, työnantajien ja hallituksen kesken. Tämä konsensus on kuollut. Niinpä hallitus pitää kynsin hampain kiinni valtiosäännön pykälästä, jossa selkeästi todetaan hallituksen käyttävän ylintä valtaa. Sen ei ole pakko luovuttaa tätä valtaa minnekään, vaikka menneisyydessä käytäntö on ollut erilainen. 

 

Käynnissä on tietynlainen väsytystaistelu. Ay-liike luottaa siihen, että lakkoilujen vaikutus on niin merkittävä, että hallituksen on yhteiskuntajärjestyksen toimivuuden varmistamiseksi pakko tulla puoliväliin vastaan. Hallitus puolestaan luottaa siihen, että lakkokassat kuivuvat kasaan ja suurin osa kansasta kyllästyy ay-liikkeen temppuiluun ja arkea haittaavaan lakkoiluun. Tämä oletus ei ole aivan tuulesta temmattu – onhan niin, että vaaleissa suurin osa kansasta tosiaan äänesti hallituspuolueita. 

 

Hallituksella on täysi oikeus edistää parhaaksi näkemiään uudistuksia. Tämän oikeuden takaa perustuslain valtiosääntö. Ulkoparlamentaariseen painostukseen ei tarvitse taipua. Toisaalta historia on täynnä varoittavia esimerkkejä siitä, miten vallalla on taipumus turmella ja hivuttamalla siirrytään turmiolliselle tielle. Alkuvaiheessa tämän kehityksen voi pysäyttää ja se on nimenomaan kansanjoukkojen tehtävä. Nähdäkseni tällaisessa pattitilanteessa elämme. 

 

Mitäs mieltä itse olen vallitsevasta tilanteesta? Henkilökohtaisesti en oikein usko poliittiseen lakkoiluun. Se on selvää, että suurta epäoikeudenmukaisuutta ei pidä ottaa passiivisesti vastaan, vaan on rohjettava nousta vastarintaan. Nykytilanteessa ei mielestäni olla vielä siinä pisteessä. Osa hallituksen toimista on kieltämättä kovia, mutta niiden perustelut ja tavoitteet ovat ymmärrettäviä. Poliittinen lakkoilu kohdentuu heikosti ja aiheuttaa minunkin arjessani tarpeetonta haittaa. Sinällään ymmärrän ay-liikkeen tulokulman, mutta lakkoaseen näin järeä käyttäminen ei ole mielestäni oikea tapa toimia tässä hetkessä. 

 

Kaikkein ikävin puoli asiassa on tietysti se, että aihe jakaa niin vahvasti mielipiteitä, että yhteiskunnan polarisaatio vain kärjistyy. Äärimmilleen kiristyessä se voi olla uhka sisäiselle turvallisuudelle.  Viisain neuvo, jonka osaan antaa on, että tutustuu molempien osapuolten lähtökohtiin ja vasta tämän jälkeen muodostaa oman kantansa. Kun tällaisen ajatteluprosessin on käynyt läpi, niin tällaisestakin aiheesta on mahdollista keskustella kiihkottomasti.