Äänestin. Entäs sinä?

Euroopan parlamentin vaalien ennakkoäänestys on alkanut ja varsinainen vaalipäivä on reilun viikon kuluttua sunnuntaina. Vuonna 2009 äänestysprosentti oli valtakunnallisesti 40:n kieppeillä. Itä- ja Pohjois-Suomessa prosentti painui paikoittain pelottavan lähelle kolmeakymmentä.

Ymmärrän hyvin miksi EU-vaaleja ei koeta kovinkaan läheisiksi. Kainuun korpimetsästä katsottuna tuntuu, että päätöksenteko on livennyt herrojen ja rouvien norsunluutorniin jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Se onkin totta, että päätökset tehdään maantieteellisesti kaukana, mutta ne tuntuvat hyvin lähellä. Tilanteesta tekee hullunkurisen se, että nimenomaan Itä- ja Pohjois-Suomelle EU:n päätöksillä on erityisesti painoarvoa. 

Maaseudun kehittämiseen varatut rakennerahat ja maataloustuet nyt tärkeimpinä. Onko syrjäkylillä tehty mitään hanketta ilman EU:n Leader (tai jotain muuta vastaavaa) tukea viime vuosina? Maataloustukien puolustaminen on siinä mielessä tärkeää, että ilman niitä ruuan hinta nousisi todella paljon ja todella nopeasti. Paljonko sinä olet valmis maksamaan perunoista ja ruisleivästä?

Juuri näistä syistä onkin äärimmäisen tärkeää, että parlamentissa on suomalaisia, jotka jaksavat itsepintaisesti pitää näitä asioita esillä. Erityisen tärkeätä on se, että nämä mepit ottavat työssään myös nuo mainitut alueelliset seikat huomioon. Vastuu on äänestäjillä. Itä- ja Pohjois-Suomi hereille nyt!

Kävin itse äänestämässä tänään aamupäivällä Joensuun seutukirjastolla ja eipä paljon jonottaa tarvinnut. Ei mikään hyvä enne sinällään. Vielä alkuviikosta kävin sisäistä jaakobinpainia ehdokkaan valinnan osalta. Puoluepoliittisesti aktiivisena henkilönä lienee reilua tunnustaa, että kaikki nämä ehdokkaat löytyivät Keskusta puolueen sisältä. Yhtäältä teki mieleni äänestää Kainuun suurta miestä Ilmari Pokelaa, joka taatusti ymmärtää nuo selittämäni alueelliset seikat. Toisaalta taas olisi poltellut äänestää pätevää nuorehkoa naista ja keskustan listalta sellaisia löytyy ainakin Elina Lappalainen ja Sanna Lehtinen. He olivat hyviä haastajia, mutta lopulta piirsin lipukkeeseen numeron 196, eli ääni meni Antti Kaikkoselle. 

Loppusuoralla Kaikkosen puolesta puhui monikin asia. Ensinnäkin verrattain pitkä parlamentaarinen ura ja suuren valiokunnan varapuheenjohtajuus eritoten on varmasti pätevöittänyt hänet EU-asioihin. Kuten tiedetään, välillä Kaikkonen on lyöty median toimesta kanveesiin, mutta siitä huolimatta hän on aina noussut sieltä jaloilleen. Ja sitten vielä se yksi juttu, joka lopullisesti ratkaisi äänestyspäätökseni. Kaikkonen on kampanjansa aikana vakuuttanut, että hänellä on aidosti halua ja paloa vaikuttaa parlamentissa. Eduskuntavaalit ovat ensi vuonna ja itse en perusta ajatuksesta, että niihin osallistutaan, vaikka parlamenttiin päästäisiinkin läpi. Eikö Brysselissä riittää hommaa? Niinpä otinkin ilolla vastaan tiedon, kun Kaikkonen ilmoitti että läpi päästessään aikoo keskittyä mepin hommaan eikä pyri eduskuntaan enää ensi vuonna. 

Lisäksi äänestyspäätökseni taustalla oli puoluepoliittinen ja taktinen syy. Kaikkonen kuuluu ehdottomasti niiden ehkäpä kuuden keskustalaisen ehdokkaan joukkoon, jolla on todelliset läpipääsyn mahdollisuudet. Näistä kuudesta kolme tai hyvässä tapauksessa neljä tulee valituksi. Tällaisessa tilanteessa tuntuukin siltä, että yhdellä äänellä on kokoaan isompi merkitys.

Jos olet sitä mieltä, että pikkutiet saavat rapautua rauhassa ja olet valmis maksamaan leivästä ja juustosta rutkasti enemmän niin kannattaa ehdottomasti jäädä sohvalle vaalien ajaksi. Muussa tapauksessa suosittelen lämpimästi äänestyspaikalle ilmaantumista.

Suvaitsevaisuus - onko sillä rajoja?

Suvaitsevaisuus on todellinen ajan hengen iskusana. Välillä tätä maailman menoa seuratessa on kuitenkin tullut mieleen, että olisiko välillä pieni ennakkoluuloisuus sittenkin vaan hyvästä. Historian avulla pystyy ymmärtämään paremmin nykypäivää, joten otankin sieltä esimerkin. 1930-luvun kuluessa äärioikeistolaiset fasistipuolueet nousivat monessa Euroopan maassa valtaan ja ilmiö ulottui Suomeenkin Lapuan liikkeen muodossa. Sen ajan vallanpitäjät eivät voineet olla niin tyhmiä, etteivätkö he olisi nähneet tässä liikehdinnässä suuriakin riskejä. Asiaa päätettiin kuitenkin suvaita niin pitkään kunnes oli liian myöhäistä. Toinen maailmansota syttyi ja se vaati vähintään 62 miljoonan ihmisen hengen, puhumattakaan haavoittuneiden määrästä ja henkisestä kärsimyksestä. 

Tuota taustaa vasten täytyykin kysyä, että pitääkö meidän vaan suvaita sitä, mitä juuri nyt tapahtuu Ukrainassa? Voiko Krimin niemimaan valtauksen nähdä verrannollisena Tsekkoslovakian sudettialueiden valtaukseen ja voivatko myöntyväisyyspolitiikan seuraukset olla samanlaisia? Vastausta tuohon on tietysti mahdoton sanoa, mutta jokainen järkevä ihminen varmasti myöntää, että uhka on olemassa. 

Toinen asia joka on johdattanut pohdiskelemaan tätä suvaitsevaisuuden tematiikkaa on islamin usko. World Trade Center 2001, Beslan 2004, Bostonin maraton 2013. Tuossa vain muutama poiminta ääri-islamilaisten ryhmittymien terroriteoista. Järkyttävyydessään samaa luokkaa lähentelee viime viikkoina uutisoitu tapaus, jossa ääri-islamistilainen ryhmittymä Boko Haram (suomennettuna: länsimainen koulutus on kiellettyä) on kaapannut Nigeriassa 300 koulutyttöä. Tyttöjen kohtaloksi koituu mitä ilmeisemmin kuolema tai myynti seksiorjaksi. 

Onko niin, että kristityn maailman täytyy vaan suvaita asiaa? Jos joku hiemankin tunnetumpi poliitikko mainitsee islamin uhkaksi, niin aika nopeasti hänet leimataan suvaitsemattomaksi ja mediamyllytys alkaa. Kiistämätön fakta on se, että viime vuosikymmeninä muslimien määrä pääosin kristityssä Euroopassa on kasvanut. Vaikka valtaosa muslimeista on tietenkin maltillisia ihmisiä, jotka käyvät henkilökohtaista jihadia, niin kyllä varmasti jokaisesta maasta löytyy myös sellainen joukko, joka on valmis näihin hirmutekoihin. Tässä suhteessa islam todellakin on uhka. 

Myönnetään, että yllä olen esittänyt asioita hyvin poleemisesti värittyneiden lasien takaa ja tiedostan sen itsekin. Asioilla on aina useita puolia, joista olen yhden tuonut noissa esille. Peruskysymys tämän kirjoituksen takana onkin, että onko suvaitsevaisuudella rajoja? Onko näin, että joskus ennakkoluulot toimivat hyvänä itsesuojelumekanismina?