Pakolaisista - sisältää jopa faktaa

Viime viikkoina uutisia on hallinnut pitkälti yksi aihe – ”pakolaiskriisi.” Monikin on ääneen pohtinut miksi asialle ei ”tehdä mitään.” Nykyisenä sosiaalisen median ja feikkiuutissivustojen aikana ei yllätä ollenkaan, että keskustelu on ryöpynnyt asiattomuuksien puolelle. Keksittyjä juttuja levitetään totena ja lietsotaan tahallisesti paniikkia. On selvää, että asia herättää tunteita. Niinpä ennen kuin mielipiteensä asiasta lausuu niin kannattaa tutustua muutamiin faktoihin tilanteen taustalla. 

Syy siihen miksi pakolaisia virtaa Eurooppaan ennätystahtia on yksinkertainen: maailmalla soditaan. Eniten pakolaisia tulee Syyriasta ja Irakista, jossa pahuuden ruumillistuma, ISIS-terrostijärjestö mellastaa. Lähi-Idän lisäksi pakolaisia virtaa myös Afrikan maista: Eritreasta, Nigeriasta, Somaliasta, jossa myös soditaan, tai vähintäänkin eletään jatkuvan sodan uhan alla. ”Elintasosurffaamisesta” puhuminen ei mielestäni ole asiallista kun ihmiset on lähteneet sotaa pakoon. Toki maahan pyrkijöiden joukossa sellaisiakin saattaa olla, mutta he eivät sitten ole sota-alueilta tulleita. 

”Parasta olisi auttaa paikan päällä.” Tottahan tuo, mutta todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Sotatilan aikana kun avustusjärjestöjenkin toimintamahdollisuudet kohdemaassa on varsin rajalliset. Tällä hetkellä vaikuttaa (ikävä kyllä) siltä, että ISIS:in pysäyttämiseen tarvittaisiin massiivinen länsimaiden maihinnousu ja se on ainakin vielä toistaiseksi huonompi vaihtoehto kuin pakolaisvirta Eurooppaan. 

Noin 4/5 Suomeen tulleesta pakolaisesta on nuoria miehiä. Rintamakarkureita, jotka jättää naiset ja lapset sodan keskelle. Näinhän se on kääntynyt maahanmuuttovastaisten populistien suussa. Voihan sen tietysti noinkin esittää. Tosiasiassa kyse lienee ennemminkin siitä, hengenvaarallisista kumivenematkoista maksetaan maltaita ja perheellä ei ole varaa lähettää kuin yksi jäsen perheestä. Nuorella ja hyväkuntoisella miehellä on paremmat mahdollisuudet selviytyä hengissä perille asti kuin äidillä ja lapsella. Lisäksi taka-ajatuksena on myös se, että miehen on helpompi löytää töitä Euroopasta ja lähettää rahaa perheelleen kotimaahan.

”Mamuja hyysätään ja yhteiskunta maksaa kaiken.” Tämä on varmastikin se aihe, joka herättää eniten tunteita. Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä kun on byrokraattinen eikä oman maan kansalaisetkaan sieltä aina tarvittaessa apua saa. Ymmärrän täysin, että katkeroittaahan se kun kuulee tarinoita siitä, kuinka sosiaalitoimisto kantaa maahanmuuttajille pesukoneet ja televisiot asuntoon. Tuntuu, että tästä asiasta on todella hankala löytää faktaperäistä tietoa. Se, että Suomessa maahanmuuttajia kylvetettäisi valtion maksamissa setelitukoissa ei kuitenkaan pidä alkuunkaan paikkaansa. Ehkä paras artikkeli jonka aiheesta olen löytänyt on allaoleva Yleisradion selvitys. 

http://yle.fi/uutiset/vertailu_nain_paljon_turvapaikanhakijalle_maksetaan_suomessa_ruotsissa_norjassa_ja_tanskassa/8239691

1140€/kk viisihenkiselle perheelle. Ei tuolla summalla Bemareita ostella. Artikkelissa kerrotaan, että tämän lisäksi voidaan myöntää harkinnanvaraista avustusta, jonka euromääräinen summa on viranomaisen päätös. Sen vuoksi oikeastaan kukaan ei voi täydellä varmuudella sanoa kuinka paljon tukea maahanmuuttaja lopulta saa. 

Lopuksi palaan aluksi esittämääni kysymykseen: miksi asialle ei tehdä mitään? Kyllä tehdään, koko ajan hartiavoimin töitä. Kyseessä on Euroopan tasolla aivan uusi tilanne, johon ei valmiita ratkaisumalleja ole tarjolla. Ei ole ketään keneltä kysyä: ”mitä silloin aikanaan teitte?” Ratkaisut täytyy keksiä tässä ja nyt. 

Mustavalkoinen suhtautuminen asiaan tuntematta taustoja on mielestäni typerää. Presidentti Sauli Niinistö otti kantaa asiaan eilen tiistaina 25.8 suurlähettiläspäivillä tiistaina. Puheessaan presidentti ei ummistanut silmiään ilmiön haittapuolille. Se puhuttelevin sitaatti puheesta on kuitenkin seuraava: sivistysmaailman kunnia vaatii, että näitä ihmisiä autetaan.

Aivojen tyhjäkäynti

Kun reilu vuosi sitten kävi selväksi, että joudun laittamaan opiskelut yliopistossa paussille niin tein itselleni kaksi lupausta. Ensimmäinen oli, että seuraan ajankohtaisia asioita ja toinen, että ylläpidän sivistystä. Opiskellessa noista asioista ei oikeastaan tarvinnut edes huolehtia. Luennoilla pystyi sivistämään itseään ja ajankohtaiset aiheet olivat päivittäisiä keskusteluja yliopiston käytävillä. Lisäksi aktiivinen osallistuminen nuorisopolitiikkaan ”pakotti” perehtymään milloin mihinkin aiheeseen. 

Aluksi onnistuin tuossa suhteellisen hyvin. Luin tietokirjoja sekä romaanejakin. Seurasin uutisia, luin kolumneja. Katsoin ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Minulla oli perusteltu mielipide ajankohtaisiin kysymyksiin. Kevään ja kesän aikana juuri mitään noista ei ole tullut tehtyä. Pikku hiljaa, salakavalasti, olen löytänyt itseni asemasta, jossa minulla ei ole mitään sanottavaa johonkin asiaan. 

Ongelma on siinä, että nykyinen arkirutiini pyörii omalla painollaan. En välttämättä tarvitse tietoa yhtään mihinkään. Yliopistossa tietoa tarvitsi jo pelkästään tenteistä selvitäkseen, mutta duunarina työnsä kyllä pystyy suorittamaan ihan yhtä tehokkaasti vaikka ei olisi uutisia lukenut viikkoon. Arki etenee tietyn kaavan mukaan. Työntekoa, kuntoilua ja rentoutumista. Sivistämiselle ja ajankohtaisille aiheille ei ole oikein tilaa. Tuollaiset aiheet tulevat hyvin harvoin arkisissa keskusteluissa esiin. Kun asioista ei keskustele, niin niitä ei tule myöskään mietittyä. Sitä kautta ne helposti myös unohtuvat kokonaan. 

Havahduin tähän toden teolla eilen. Viime viikolla on päätetty Kreikan tukipaketista sekä hallituksen budjettiesityksestä. Nämä olivat menneet minulta koko lailla ohi, eikä minulla oikein ole mitään mielipidettä asioista, koska en ole niitä seurannut. Juuri tämänkaltaista tilannetta halusin välttää. Haluan olla perillä asioista ja kysyttäessä esittää perustellun mielipiteeni. En halua olla se henkilö, joka lukee Iltalehden lööpin ja ottaa sen annettuna totuutena. 

Sinällään mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta asia vaan häiritsee itseäni. Viime kuukaudet olen keskittynyt kehon treenaamiseen, mutta unohtanut sen, että aivotkin tarvitsevat välillä jumppaa. Tavoitteesta on vaan turhan helppo lipsua, kun arkirutiinissa tiedosta ei ole käytännön hyötyä. 100-vuotisen sodan käänteet tai yhteiskuntasopimuksen kiemurat ovat asioita, joita minun ei tarvitse tietää selvitäkseni päivästä. Niinpä näitä asioita on vaan opiskeltava omaksi ilokseen. Sen olen vasta ymmärtänyt, että tämä vaatii samankaltaista päättäväisyyttä kuin kuntokuurinkin ylläpitäminen.