Kun reilu vuosi sitten kävi selväksi, että joudun laittamaan
opiskelut yliopistossa paussille niin tein itselleni kaksi lupausta.
Ensimmäinen oli, että seuraan ajankohtaisia asioita ja toinen, että ylläpidän
sivistystä. Opiskellessa noista asioista ei oikeastaan tarvinnut edes
huolehtia. Luennoilla pystyi sivistämään itseään ja ajankohtaiset aiheet olivat
päivittäisiä keskusteluja yliopiston käytävillä. Lisäksi aktiivinen
osallistuminen nuorisopolitiikkaan ”pakotti” perehtymään milloin mihinkin
aiheeseen.
Aluksi onnistuin tuossa suhteellisen hyvin. Luin
tietokirjoja sekä romaanejakin. Seurasin uutisia, luin kolumneja. Katsoin
ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Minulla oli perusteltu mielipide
ajankohtaisiin kysymyksiin. Kevään ja kesän aikana juuri mitään noista ei ole
tullut tehtyä. Pikku hiljaa, salakavalasti, olen löytänyt itseni asemasta,
jossa minulla ei ole mitään sanottavaa johonkin asiaan.
Ongelma on siinä, että nykyinen arkirutiini pyörii omalla
painollaan. En välttämättä tarvitse tietoa yhtään mihinkään. Yliopistossa
tietoa tarvitsi jo pelkästään tenteistä selvitäkseen, mutta duunarina työnsä
kyllä pystyy suorittamaan ihan yhtä tehokkaasti vaikka ei olisi uutisia lukenut
viikkoon. Arki etenee tietyn kaavan mukaan. Työntekoa, kuntoilua ja
rentoutumista. Sivistämiselle ja ajankohtaisille aiheille ei ole oikein tilaa.
Tuollaiset aiheet tulevat hyvin harvoin arkisissa keskusteluissa esiin. Kun
asioista ei keskustele, niin niitä ei tule myöskään mietittyä. Sitä kautta ne
helposti myös unohtuvat kokonaan.
Havahduin tähän toden teolla eilen. Viime viikolla on
päätetty Kreikan tukipaketista sekä hallituksen budjettiesityksestä. Nämä
olivat menneet minulta koko lailla ohi, eikä minulla oikein ole mitään
mielipidettä asioista, koska en ole niitä seurannut. Juuri tämänkaltaista
tilannetta halusin välttää. Haluan olla perillä asioista ja kysyttäessä esittää
perustellun mielipiteeni. En halua olla se henkilö, joka lukee Iltalehden
lööpin ja ottaa sen annettuna totuutena.
Sinällään mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta asia vaan
häiritsee itseäni. Viime kuukaudet olen keskittynyt kehon treenaamiseen, mutta
unohtanut sen, että aivotkin tarvitsevat välillä jumppaa. Tavoitteesta on vaan
turhan helppo lipsua, kun arkirutiinissa tiedosta ei ole käytännön hyötyä. 100-vuotisen
sodan käänteet tai yhteiskuntasopimuksen kiemurat ovat asioita, joita minun ei
tarvitse tietää selvitäkseni päivästä. Niinpä näitä asioita on vaan opiskeltava
omaksi ilokseen. Sen olen vasta ymmärtänyt, että tämä vaatii samankaltaista
päättäväisyyttä kuin kuntokuurinkin ylläpitäminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti