#Fixit

Täytän kesällä 30 vuotta, eli olen sitä ikäluokkaa, joka on kasvanut osana Euroopan Unionia. Kun liittymisestä päätettiin vuonna 1995 olin 8-vuotias ja euro otettiin valuuttana käyttöön 1.1.2002, jolloin olin 14-vuotias. Minun sukupolvelleni EU on ollut asia, jonka kanssa ollaan aina eletty ja aika vähän edes kyseenalaistettu. Vastarannan kiiskit olivat yleensä vanhoja kehityksen jarruttajia, jotka eivät nykypäivän menosta enää ihan kartalla olleet. Kaikki on kuitenkin muuttunut 2010-luvulla.

Iso-Britannian pääministeri Theresa May kirjoitti tällä viikolla virallisen eroanemuksen EU:sta, eli vahvisti ”Brexitin.” Vaikuttaa todellisemmalta kuin koskaan, että EU ei sittenkään ole ikuinen, vaikka sukupolvelleni onkin markkinoitu ainoastaan vaihtoehdottomuuden tietä. Laajempi Euroopan historian tuntemus ainoastaan vahvistaa käsitystä nykyisen Euroopan Unionin mahdottomuudesta. Mikään liittouma ei ole ikuinen. Jopa mahtava hansaliitto lopulta murtui 1600-luvulla, vaikka oli hallinnut Itämeren alueen kauppaa vuosisatoja.

25.3.1957 kirjoitettiin Rooman sopimus, joka merkitsi ETY:n, eli Euroopan Talousyhteisön syntyä. Tuon kuuden valtion kirjoittaman sopimuksen avulla oli tarkoitus parantaa kauppasuhteita ja sitä kautta ylläpitää rauhaa sotaisassa Euroopassa. EU onkin pohjimmiltaan rauhan liitto, vaikka nykyisessä muodossaan tämä alkuperäinen tehtävä onkin sumentunut.

Suomen poliittista historiaa jonkin verran lukeneena tiedän, että erityisesti Paavo Lipposen kahdella pääministerikaudella vuosina 1995-2003 Suomea ajettiin todella kovaa vauhtia aivan EU:n ytimeen. Neuvostoliiton romahdettua lähdettiin kiireellä juuri vastakkaiseen suuntaan ja haluttiin tehdä selväksi Suomen liittoutuminen lännen kanssa. EU oli se väline, jonka kautta tämä tehtiin. Alusta alkaen Suomi onkin ollut Saksan tunnollinen apuri ja mallioppilaan roolissaan toisinaan myös saanut kokoaan isomman roolin. Tuolla hyvin usein perustellaan EU-jäsenyyttä. Sen kautta pieni Suomi pääsee oikeisiin neuvottelupöytiin ja saa kokoaan isomman roolin. Mitä tuo korulause sitten käytännössä tarkoittaa, onkin hankalemmin selitettävissä oleva asia.

EU:n kautta maksetaan maataloustuet ja EU:n rakennerahaston varojen turvin on toteutettu monia hankkeita maakunnissa, myös kotiseudullani Pohjois-Karjalassa. Tällaiset asiat ovat niitä, joissa näkyy oikeasti mitä hyötyä EU:sta on. Toki, paljon matkustaville on kivaa, että ei tarvitse valuuttaa vaihdella ja matkustusdokumentteja koko ajan kaivella. Mutta tuo on kuitenkin aika pieni osa kansasta, jonka osuus keskusteluissa jostain syystä aina korostuu kohtuuttomasti. Maataloustukien ja rakennerahastojen ongelmat ovat kuitenkin poliittisesti ratkaistavissa ihan täällä kotimaassakin.

EU muistuttaa mustekalaa, johon kasvaa koko ajan uusia lonkeroita. Pää ei enää tiedä mihin suuntaan se haluaa liikkua. Yhtäältä halutaan sitä toisaalta, toisaalta tätä. Maaliskuun alussa EU-komissio julkaisi listan viidestä vaihtoehdosta, mitä EU tulevaisuudessa voisi olla. Tämä, jos mikä, on ilmiselvä osoitus, että nykyinen malli ei toimi.

Minä tiedän mihin tämä lopulta johtaa. Kuka tahansa omilla aivoillaan ajatteleva sen tietää. Lopussa seisoo valinta – liittovaltio tai ero. Tämän tiesi jo Santeri Alkio aikanaan puhuessaan Euroopan Yhdysvalloista. Minä haluan säilyttää kansallisen päätösvallan, joten noista vaihtoehdoista valintani on ero. 

#fixit

 Kuva: RT.com

Puolueet ratkaisujen käsijarruna?

Kuntavaalien lähestyminen on nostanut taas poliittiset puolueet tavoitteineen otsikoihin ja keskusteluihin. Kunnallispolitiikassa keskitytään arjen pieniin asioihin, mutta itse olen viime aikoina miettinyt koko puoluejärjestelmää hieman laajemmin. 

Kyllähän mihin tahansa puolueeseen kuuluminen tietyllä tapaa rajoittaa ajattelua. Vaikka suuriin puolueisiin mahtuu vaikka minkälaista mielipidettä, niin jokaisella on kuitenkin kynnyskysymyksensä. Linjaukset isoista asioista, joista kaikkien tulisi ajatella samansuuntaisesti. Jos näin ei ole, nousee kysymys siitä, kuuluuko henkilö ylipäätään puolueeseen. 

Sokea sitoutuminen yhden puolueen arvoihin ja päivänpolitiikan tekeminen voi tehdä fiksustakin ihmisestä pelkän robottimaisen asianhoitajan. Mikään puoluekoneisto ei toimi ilman näitä arkisen työn tekijöitä, mutta ennen itsenäisesti ajatelleelle ihmiselle tämä voi merkitä taantumusta.

Itse olen Keskustan jäsen, mutta en sen kummemmin toiminnassa mukana. Siihen on omat vahvat syynsä, miksi olen tämän puolueen aikanaan valinnut, mutta politiikanteosta ulkopuolella olevana henkilönä minulla on ollut vapaat kädet ajatella asioita laajassa perspektiivissä ilman rajoitteita. Olen tullut siihen lopputulokseen, että puolueet toimivat toisinaan jarruttavina tekijöinä. 

Maailma on monimutkainen paikka ja sen ymmärtämiseksi tarvitaan yksinkertaistuksia. Niinpä ihmisillä on tarve luokitella ja niputtaa asioita yhteen. Politiikassa - jos missä -  tämä on selkeästi esillä. Ideat, ajatukset ja keskustelunavaukset on kova tarve rajata johonkin lokeroon ja lyödä leima päälle. Ollaan vasemmistolaisia, oikeistolaisia, kommunisteja tai kapitalisteja. 

Havainnollistan esimerkin kautta: olen tullut sille kannalle, että taloudellinen globalisaatio on haitallinen kehityskulku. Globalisaation vastustaminen lokeroi minut välittömästi Perussuomalaiseksi, koska se on ainoa kotimainen puolue, joka näin ajattelee. Johtopäätöksenä talouden globalisaatiosta olen päätellyt siten, että tulisi suorittaa rahareformi, jossa uuden valuutan liikkeellelasku olisi liikepankkien sijaan täysin valtion hallussa. Tämä lokeroituu taas vasemmistolaiseksi, jopa kommunistiseksi ajatukseksi. Sitten taas niissä pienemmissä asioissa, joissa puhutaan kotikunnasta ja sen palveluista, asetun yleensä Keskustan kannalle. Olenko kunnon tuuliviiri vai itsenäinen ajattelija? 

Tämän vuoksi puoluejärjestelmä toimii jarruna. On vaikea rakentaa kokonaisvaltaista maailmankatsomusta, koska se sisältää aina ristiriitaisuuksia oman puolueen linjan kanssa. Tämä taas johtaa usein siihen, että oikeasti luovat ratkaisut ongelmiin tulevat yleensä päivänpolitiikan ulkopuolelta. 

Kuva: peda.net