Onko Halla-aho mielestäsi fasisti? Mitäpä Annimari Korte tuumaat?

Kuvalähde: talksport.com

 

”Urheilua ja politiikkaa ei pidä mielestäni sotkea keskenään.”

Tuollainen ajatus elää edelleen vahvana ja viimeksi tähän vetosi kiekkolegenda Esa Tikkanen, kun hänen kommenttinsa Valko-Venäjän tilanteesta ja Aleksandr Lukashenkasta tulivat näyttävästi julkisuuteen elokuun aikana.

Tuo sitkeänä elävä ajatus itsessään on aivan tavattoman typerä. Urheilu ei ole mikään muusta yhteiskunnasta erillään oleva saareke. Jos ajattelee, että urheilun maailmassa ei tehdä jatkuvasti poliittisia valintoja ja pohdintoja niin suosittelen kaivamaan yhteiskuntafilosofien oppikirjat esiin ja opettelemaan vaikka ensiksi politiikan määritelmän. Politiikka ei lopu siihen, kun eduskunnan kyselytunti päättyy.

Urheilun ja politiikan kytkös on ollut viime aikoina näkyvästi esillä. Koripallon mahtisarjassa NBA:ssa pelaava Milwaukee Bucksin joukkue kieltäytyi pelaamasta keskiviikkona 26.8.2020 protestina USA:ssa rehottavalle poliisiväkivallalle tummaihoisia henkilöitä kohtaan. Bucksien esimerkkiä noudattaen koko ottelukierros peruttiin. Muutamaa päivää myöhemmin kiekkosarja NHL päätti toimia samoin.

Sitten on Jokerit, KHL ja Valko-Venäjän tilanne. Venäläisen kiekkosarja KHL:n uusi kausi alkaa torstaina ja Helsingin Jokerit on nyt vahvistanut matkustavansa Minskiin pelaamaan, vaikka tilanne maassa on aivan järkyttävä.  

Jokerien päätös on pöyristyttävä ja mielestäni seuran olisi ehdottomasti pitänyt kieltäytyä matkustamasta Minskiin. Sakoista ja pistemenetyksistä välittämättä. Jotkut asiat vain ovat isompia kuin yksittäinen kiekkopeli.

Väliyhteenvetona voidaan siis todeta, että politiikkaa ja urheilua ei voi erottaa toisistaan ja urheilun maailmassa on todellakin tehty aivan pöyristyttäviä päätöksiä. Jokerien keissin rinnalle voi vaikka nostaa jalkapalloliitto FIFA:n ällöttävän korruptioskandaalin ja 2022 MM-kisojen myöntämisen Qatarille. Samaisessa maassa myös yleisurheiltiin MM-kisat vuonna 2019, joka sekin herättää useita kriittisiä kysymyksiä.

Tiedämme, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on kireä ja sitä myöten poliittiset mielenilmaukset urheilunkin saralla ovat yleistyneet. Onkin enemmän kuin toivottua, että kattojärjestöt, urheilusarjat ja seurat ovat heränneet käyttämään tätä suurta yhteiskunnallista valtaa, jota heillä on käytössään. On myös täysin oikein, että mediassa nostetaan esille räikeitä epäkohtia, kun urheilun maailmassa tehdään vääryyttä.

Sitten sinällään positiivisen kehityksen kääntöpuoli. On nimittäin havaittavissa, että yksittäisiltä urheilijoilta aletaan vaatimaan poliittisia kannanottoja. Esimerkkinä tästä toimikoon 1.9.2020 Helsingin Sanomissa julkaistu pääkirjoitus, jossa vedottiin Jokerien Marko ”Mörkö” Anttilaan, että hän ottaisi tehtäväkseen Jokerien Minskin reissun perumisen.

Mielestäni tällaiset kirjoitukset ja kyselyt asettavat urheilijan varsin epäreiluun asemaan. On kattojärjestöjen, urheilusarjojen, seurojen ja urheilujohtajien tehtävä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin toimimalla eettisellä ja oikealla tavalla. Tätä vastuuta ei voi eikä saa sälyttää yksittäisen urheilijan harteille. Moni tulkitsee nyt niin, että hiljaisuudellaan Mörkö on päättänyt tukea diktaattori-Lukashenkaa.

Urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa, mutta on aivan hölmöä alkaa penäämään poliittisia kannanottoja yksittäisiltä urheilijoilta. Jos haluat Kesko-konsernin mielipiteen johonkin yhteiskunnallisen kysymykseen, niin kysytkö sitä lähikaupan myyjältä? Yksittäiset urheilijat vertautuvat työntekijöihin tai yksilölajeissa yksityisyrittäjiin.

Siinä ei ole mitään vikaa, jos urheilija haluaa ottaa rohkeasti kantaa poliittisiin kysymyksiin. Hänellä on siihen täysi oikeus kuten kaikilla muillakin kansalaisilla. Samoin urheilijalla on oikeus pidättäytyä ottamasta kantaa ilman, että hänen leimataan hiljaisesti hyväksyvän diktatuurin, rasismin, kommunismin, fasismin tai jonkin muun yhtä kamalan asian.   

EURO: Presidentin neuvot maistuvat jälkiviisastelulta

Kuva: HS.fi

Se oli tiedossa. Heti kun koronakriisin akuutein vaihe on ohi, niin päästään ratkomaan seuraavaa eurokriisiä. Asian suhteen tämä on ollut merkittävä viikko. 

Maanantaina 18.5 Suomen aikaa alkuillasta Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron pitivät yhteisen tiedotustilaisuuden videoyhteyden avulla. Tämä tuli melkoisena yllätyksenä — koronakriisin alusta alkaen mahtivaltiot olivat kuuluneet eri leireihin. Ranska on ajanut suurempaa yhteisvastuutta ja solidaarisuutta mm. koronabondien muodossa ja Saksa on pääasiassa pitäytynyt tiukan talouskurin ordoliberalismissaan. 

Pääasiassa. Koronakriisi on nimittäin vapisuttanut Saksan talouspolitiikan opinkappaleita enemmän kuin eurokriisi koskaan teki. Schwarze null (musta nolla) heitettiin romukoppaan ja nyt liittotasavallalla on mahdollisuus laatia alijäämäinen budjetti. Saksan perustuslakiin kirjatusta velkajarrusta ollaan myös valmiita keskustelemaan ja Saksan kansallinen koronaelvytyspaketti on mittaluokaltaan valtava. Kokonaisuudessaan sen on laskettu olevan 1100 miljardia euroa, joka vastaa yli 20% bruttokansantuotteesta. Virallisesti Saksa on pysynyt tiukalla linjallaan, mutta ilmapiiri yhteisvastuun kasvattamiselle on nyt erilainen kuin eurokriisin aikana. 

Silti maanantainen Merkelin & Macronin töräytys oli yllätys. Mitään tarkkaa suunnitelmaa heillä ei luonnollisesti ollut esittää, mutta tärkein asia tuli selväksi: Saksa suhtautuu yhteisvastuulliseen velkaan entistä suopeammin ja on valmis tukemaan koronasta kärsineitä jäsenmaita suorilla avustuksilla. Ei lainoilla, vaan avustuksilla.  

Mitään ei olla siis vielä sovittu. Euroopan integraatiohistoria kuitenkin osoittaa, että Saksan & Ranskan erityissuhde on avainasemassa. Silloin kun nämä kaksi jättiläistä pääsevät jostain sopuun niin näiden askelmerkkien pohjalta myös edetään. Euroopan komission epäkiitolliseksi tehtäväksi jää muotoilla yksityiskohtainen ehdotus ja koittaa markkinoida sitä kaikille 27 jäsenmaalle. Yksimielisyys vaaditaan, joka aina mutkistaa näitä EU-umpisolmuja. 

Pidin Merkelin & Macronin maanantain ilmoitusta merkittävänä uutisena, mutta reaktiot olivat varsin vaimeita. Suomalaiset poliitikot tuntuivat karttavan aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Tiistaina eurooppaministeri Tytti Tuppurainen virkansa puolesta tviittasi Suomen suhtautuvat ehdotukseen ”avoimesti ja rakentavasti”. Mitään konkreettista keskustelua asiasta ei käyty ja harvaa edes kiinnosti. Keskiviikkoiltana Ylen A-Studiossa käytiin varsin abstraktille tasolle jäänyt jutusteluhetki aiheesta neljän puolueen kesken. 

Perjantai kuitenkin räjäytti pankin. Yllättäen presidentti Sauli Niinistö otti asiaan kantaa Kultaranta-keskusteluja edeltävässä tilaisuudessa. Yleensä monitulkintaisesti ja arvoituksellisesti puhuva presidentti ei tällä kertaa jättänyt tulkinnoille sijaa murahtaessaan, että EU:n pitäisi luopua tukipaketeista ja kunkin maan tulisi pitää huoli omasta taloudestaan. 

– Kymmenisen vuotta sitten lähdettiin aika lailla uusille teille. Minusta nyt pitäisi ottaa keskusteluun se, että palataan takaisin alkuperäiseen euroalueen sopimukseen no bail out -säännöksineen. Siinä samalla korostuisi kunkin jäsenmaan talousryhti.

Ok boomer? 

Valtiovarainministerinä Sauli Niinistö oli etunenässä ajamassa Suomea talous- ja rahaliitto EMU:n jäseneksi vuonna 1998. Asiasta ei järjestetty neuvoa-antavaa kansanäänestystä vaan eduskunta päätti siitä parlamentaarisesti. On epäuskottavaa ajatella, etteikö VVM Niinistö olisi tiennyt yhteisvaluutan tarkoittavan myös yhteisvastuuta. Vai voiko olla niin, että rahapoliittinen itsemääräämisoikeus luovutettiin EU-tasolle täysin puutteellisten tietojen pohjalta? 

En usko. Fiksuna henkilönä Niinistö varmasti tiesi vuonna 1998 yhteisvastuun kasvavan ja tietää tänä päivänä, että hänen ajatuksensa toteuttaminen tarkoittaisi yhteisvaluutan tuhoa. Euro on suunniteltu ikuiseksi ja siitä ei ole mahdollista hallitulla tavalla poistua. Niinistön isälliset neuvot maistuvat pahasti jälkiviisastelulta ja irtopisteiden keräilyltä. Kyseessä kun on yksi pääarkkitehdeistä siinä prosessissa, jossa Suomi EMU:n jäseneksi liitettiin.

Kuva: Helsingin Sanomat

https://www.hs.fi/nyt/art-2000002834889.html 

EURO: Joka leikkiin lähtee, se...

Vuonna 1998 Suomen eduskunnassa päätettiin Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:un liittymisestä. Päätös tehtiin parlamentaarisesti ilman neuvoa-antavaa kansanäänestystä. Neljää vuotta aiemmin sellainen oli järjestetty Euroopan unionin jäsenyydestä. Tämä oli virhe, mutta sen kanssa on osattava elää myös nyt 22 vuotta myöhemmin. 

Koronabondit, eli euromaiden yhteisvastuulliset velkakirjat ovat jälleen tapetilla. Tämä on kestopuheenaihe, joka ei tule poistumaan ennen kuin tällaiset velkakirjat otetaan käyttöön. Ja ne olisikin järkevintä ottaa käyttöön saman tien. 

Se, että pohjoiset jäsenvaltiot vastustavat koronabondeja moraalisen ylemmyydentuntonsa pönkittämiseksi on lopulta aika turhaa touhua. Yhteisvastuu toteutuu joko koronabondien kautta tai ilman niitä kiertoteitä pitkin. Nyt ollaan rakentamassa mallia, jossa yhteisvastuu näppärästi piilotetaan Euroopan keskuspankin taseeseen. 1 Viime kädessä riskit tulevat joka tapauksessa kansallisvaltioiden eli veronmaksajien kannettaviksi. Vuonna 1998 eduskunta päätti haluavansa tätä ja sen mukaan on elettävä. 

Eurokriisissä Kreikalle kanavoitiin eri rahoitusjärjestelmien kautta kolme eri tukipakettia, joiden yhteenlaskettu arvo oli noin 250 miljardia euroa. Suomen osuus tästä on noin 3 mrd. euroa. 2 Ylivoimaisesti suurin osa näistä tukirahoista kanavoitui saksalaisten ja ranskalaisten pankkien velkojen maksuun, ei suinkaan kreikkalaisten kansalaisten eduksi. 3

Siinä missä kreikkalaisia pystyi eurokriisin aikana aiheellisestikin syyttämään valehtelusta ja huijaamisesta on käsillä oleva Italian tilanne tyystin erilainen. Koronakriisi ei ole italialaisten aiheuttama, mutta he ovat kärsineet siitä kaikkein pahiten. 

Italia on myös euroalueen kolmanneksi suurin kansantalous ja euron kannalta se on yksinkertaisesti ”too big to fail.”4 Italian maksukyvyttömyys on todellinen uhka, jos Italian valtionvelkojen korot alkavat hallitsemattomasti nousemaan, kuten kävi eurokriisin aikana. Tätä vastaan on taisteltava kaikin keinoin. 

Nyt euroalue kohtaa tilanteen, jossa sen on valittava huonon ja vielä huonomman vaihtoehdon väliltä. Huono vaihtoehto on, että Italiaa tulee rahoittaa kaikin keinoin, jotta Italian pankkisektori pystyy maksamaan saatavansa pääasiassa ranskalaisille pankeille. Vielä huonompi vaihtoehto on, että tästä kieltäydytään ja koko eurojärjestelmä hallitsemattomasti murenee alta. Euro on suunniteltu ikuiseksi ja siitä ei pysty hallitulla tavalla poistumaan.

 

Euron hajoaminen aiheuttaisi niin paljon arvaamatonta rytinää, että riskisijoituksia tehneiden ranskalaispankkien bail outtaaminen veronmaksajien rahoilla alkaa kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Koronabondeissa olisi ainakin se hyvä puoli, että rehdisti tunnustettaisiin yhteisvastuu ja ne vähentäisivät markkinoiden epäilyksiä euroalueen toimintakyvystä. 

Yhteisvastuu fiskaaliunionin muodossa tai euron hajoaminen takaisin kansallisiin valuuttoihin ovat pidemmän aikavälin vaihtoehdot. Niin kauan, kunnes eurosta on hallittu exit-strategia olemassa, on valittava ensimmäinen vaihtoehto. 

Tätähän silloin 22 vuotta sitten haluttiin.

Lähteitä 

1) Euroalue tulee tiensä päähän, elleiyhteisvastuuta kasvateta aidosti ja avoimesti, ­sanoo tutkija Timo Miettinen

2) Maailmanhistorian suurin tukipakettipäättyy – Saako Suomi Kreikalle antamansa lainat takaisin?

3) Vaikea myöntää – nyt pelastetaan pankkeja

4) The eurozone’s problemcountry: Germany. The pandemic has widened Europe’s economic divide.

 Kuvalähde: https://yle.fi/uutiset/3-11307884