Järjestyksenvalvojat ja pahoinpitelyvyyhti

 Avarn Security Oy rypee kohun keskellä, kun kuutta yhtiön järjestyksenvalvojaa epäillään väkivaltarikoksista ja tapauksia saattaa paljastua vielä lisääkin. Tapauksen aiheuttama mainehaitta on suuri eritoten Avarnille, mutta myös koko yksityiselle turvallisuusalalle, jossa itsekin työskentelen. 

 

Epäillyt rikokset ovat melkoisen iljettäviä. Narkomaaneja ja muita laitapuolenkulkijoita on kuljetettu syrjäisempään paikkaan silminnäkijöiltä ja kameravalvonnalta piiloon. Siellä uteliailta katseilta piilossa henkilöitä on pahoinpidelty kaasun ja teleskooppipatukan voimalla. Vielä törkeämmäksi ja typerämmäksi teot tekee se, että ne on kuvattu videolle ja näitä videoita sitten jaettu samanhenkisten kaverien kanssa suljetuissa keskusteluryhmissä.

 

Valitettavasti tämä tapaus vahvistaa jokaista negatiivista stereotypiaa, jota kansalaisilla yleensäkin on vartijoista ja järjestyksenvalvojista. Nuoria peruskoulussakin jo reputtaneita oman elämänsä johnramboja, joiden älykkyysosamäärä ei ole riittänyt poliisikouluun ja nyt ovat humaltuneita siitä pienestä vallan rippeestä, joka heille on toimipuvun myötä suotu. Aika paljon on tehty työtä sen eteen, että juuri näistä stereotypioista päästäisi eroon. Tämän tapauksen myötä kehitys taantui takaisin varmaan sen 20 vuotta. 

 

On ehkä liian yksinkertaista sälyttää koko vyyhtiä muutaman tomppelin niskoille. Myös esimiestyössä on väistämättä tehty laiminlyöntejä ja katsottu asioita liikaa läpi sormien. On täysin utopistista ajatella, että nämä kuusi yksilöä olisivat ainoat, jotka ovat asiasta tienneet. Toimintamalli on saanut vähintäänkin hiljaisen hyväksynnän. "Hiljaisuus on pahinta - kaikki tosiasiat, jotka pidetään salassa muuttuvat myrkyllisiksi" tiesi kirjoittaa moraalifilosofi Friedrich Nietzsche jo 1800-luvun lopulla.

 

Omassa työssäni olen tottunut siihen, että ei ole niin pientä järjestyksenpidollista toimenpidettä, jota joku kansalainen ei kyseenalaistaisi. Pelkkä nukkuvan henkilön herättäminen on joidenkin mielestä jo törkeää pullistelua ja vallan väärinkäyttöä. Tämän kanssa on vaan opittava elämään. Ongelmana on, että tämän Avarn-keissin myötä kyseenalaistamista tehdään varmasti entistä enemmän, joka vaikeuttaa hyvin tavanomaistenkin työtehtävien suorittamista. Puhumattakaan niistä vaikeimmista tehtävistä, joista ei aina parhaasta yrityksestä huolimatta pelkällä puheen voimalla selviä. 

Kurjistuva keskiluokka?

 

Keskiluokan kurjistumisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, mutta onko ilmiö todellinen? Tätä olen pohtinut useamman vuoden ajan. Selkeyden vuoksi on aluksi aiheellista erottaa USA:n ja Suomen tilanteet toisistaan, koska populistissa puheissa ne usein tuppaavat sekoittumaan keskenään. En usko, että USA:n osalta asiasta voi edes väitellä, koska puhtaasti tilastoja katsomalla voi todeta keskiluokan heikentyneen aseman. Tämä näkyy reaalisten ansiotulojen laahaamisena ja varallisuuden keskittymisenä parhaiten tienaavan prosentille ja vielä sielläkin ylimmille prosentin kymmenyksille. Suomen osalta asia ei ole kuitenkaan näin ilmiselvä ja yksiselitteinen. 

 

Puhtaasti tilastojen valossa suomalaisella keskiluokalla pyyhkii ihan hyvin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että kokemus keskiluokan suhteellisesta heikkenemisestä on totta. Vanhempiemme ja isovanhempiemme statussymbolien kuten oman asunnon, kahden auton, kesämökin ja veneen hankkiminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin menneinä vuosikymmeninä. 

 

Toisen maailmansodan jälkeiset noin neljä vuosikymmentä olivat sellainen kasvun ja vaurauden nousukausi, jota ei ole ihmiskunnan historiassa koskaan ennen nähty. Nimenomaan tähän aikakauteen nykyhetkeä verrataan ja on olemassa itsestään selvä oletus, että talous ja hyvinvointi kulkevat vain yhteen suuntaan eli kasvavat. Hiemankin perspektiiviä laajentamalla herää kuitenkin kysymys, että olivatko kultaiset vuosikymmenet vain historiallinen poikkeus? Oliko vain niin, että noihin tiettyihin vuosikymmeniin vain tiivistyi yhteensattumia, joiden summana ennennäkemättömän vaurauden ja hyvinvoinnin luominen vain sattui olemaan tuona hetkenä mahdollista? Joka tapauksessa tämä aikakausi kesti sen verran pitkään, että siitä kehkeytyi mittatikku, jota vasten verrata nykypäivää. 

 

Keskiluokan kurjistumisen kokemukseen taatusti vaikuttaa työelämän muutokset. Olemme varmasti kaikki kuulleet vanhemman ikäpolven vähätteleviä lausuntoja, että töitähän saa, kun on aktiivinen ja rohkeasti vaan menee raksan työnjohtajalle juttelemaan. Koulutusinflaation ja postmodernin kilpailuyhteiskunnan olosuhteissa tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Jos mielii haluttuihin asiantuntijatehtäviin, niin hyvä tutkinto on vasta ensimmäinen pilari. Lisäksi tarvitaan verkostoja, LinkedIn-profiilin hiomista, täydellistä ansioluetteloa ja ripaus puhdasta onneakin. Suorittavan tason töitä kyllä on tarjolla, (etenkin jos on valmis muuttamaan työn perässä) mutta niiden palkkataso juuri riittää kädestä suuhun elämiseen, mutta ei paljon enempään. 

 

Materialismi ja kulutusyhteiskunta on myös mielestäni aihe, joka vaikuttaa kurjistumisen tunteeseen. Koko yhteiskunnallinen himmeli on rakennettu talouskasvun ajatukselle ja äärimmilleen yksinkertaistettuna sitä saadaan kun tuotetaan ja ostetaan yhä enemmän tuotteita. Mainonnalla sitten on luotu mielikuvia, että joukkoon kuuluakseen täytyy saada juuri tuollainen Hilfigerin pusero, Vuittonin laukku ja mahtavin 5K-taulutelkkari. Kun taloudelliset resurssit eivät näihin riitä, niin seurauksena on pettymyksen ja kurjistumisen tunnetta. 

 

On mielestäni täysin aiheellista kysyä, että eikö vähempään voisi olla tyytyväinen? Niitä uusimpia Air Jordaneita tai 500 euron hajuvesipulloa ei oikeasti tarvitse yhtään mihinkään muuhun kuin turhanpäiväiseen statuksen nostattamiseen toisten silmissä. Toisaalta en jaksa uskoa, että nykyaikana ihmiset olisivat jotenkin sisäsyntyisesti turhamaisempia ja ahneempia kuin menneinä aikoina. Kyseessä on ennen muuta vallitseva kulttuurinen ilmiö, joka on vahingollinen. 

 

Lopuksi on hyvä palata perusasioiden äärelle ja todeta, että Suomessa keskiluokalla asiat eivät ole laisinkaan hullummin. Perusduunarikin pärjää palkallaan, vaikka onkin totta, ettei siitä juuri mitään säästöön jää. ”Vähemmälläkin pärjää” on hyvä elämänasenne, mutta se ei tarkoita, että jonkin moraalisen puhdistautumisriitin kautta pitäisi vain kiltisti tyytyä saamaan vähemmän kuin aiemmat sukupolvet ovat saaneet. Keskiluokan kokemus asemansa kurjistumisesta on otettava tosissaan. Ellei sitä tehdä on seurauksena vakavaa yhteiskunnallista levottomuutta. Sen on historia meille opettanut kerta toisensa jälkeen.

Jumalan kuolema ja moderni identiteettipolitiikka

 

Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, – kuka pyyhkii meistä tämän veren?

 

Näin julisti moraalifilosofi Friedrich Nietzsche jo vuonna 1882. Jumalan kuolemalla Nietzsche tarkoittaa muutosta, jossa uskonto ja uskonnolliset instituutiot eivät enää ohjaa länsimaalaisen ihmisen elämänkulkua ja moraalisäännöstöä. Aikaansa edellä ollut Nietzsche tiesi, että tämä aiheuttaisi ongelmia. 

 

Ihmiset ovat hengellisiä olentoja ja tarvitsevat jonkinlaisen moraalikehikon, jota kohti pyrkiä ja suunnistaa elämänsä käänteissä. 1900-luvulla ehkäpä suorastaan epäjumalan asemaan nousivat aatteet kansallisvaltiosta ja sitä taustalta ohjaavat ideologiat, kuten kapitalismi, fasismi ja kommunismi. Näiden varaan yksilö pystyi identiteettiään nojaamaan ja rakentamaan. Lopputuloksena oli hävitystä ja tuhoa, kun ideologiat kamppailivat keskenään kahdessa maailmansodassa. 

 

Luin äskettäin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatutkija Francis Fukuyaman kirjan Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Kirjassa Fukuyama pohtii nykyaikaista identiteettipolitiikkaa ja yksilön identiteetin muodostumista. Fasismin ja kommunismin kaltaiset poliittiset ideologiat eivät enää jäsennä identiteetinmuodostusta. Jako vasemmisto – oikeisto -janalla ei myöskään ole enää erityisen relevantti. Sen sijaan identiteettipolitiikka on yhä marginaalisempien ryhmien esille tuomista ja arvostetuksi nostamista. 

 

Kansallisvaltio on ja pysyy identiteetin rakentamisen liima-aineksena erityisesti poliittisen oikeiston keskuudessa, mutta se ei yksistään riitä. Ihmiset tarvitsevat myös hengellistä ja moraalista opastusta ja sitä ei kansallisvaltio tarjoa. Jumalan ollessa nietzscheläisittäin kuollut, ei sitä tarjoa myöskään uskonto. 

 

Fukuyama esittääkin, että postmodernina aikana on siirrytty terapiamalliin. Terapia itse asiassa tarjoaa sellaista hengellistä ja moraalista opastusta, jota on perinteisesti haettu uskonnon piiristä. Ja toden totta — voidaan väittää, että terapiassa käyminen on sosiaalisesti hyväksytympää kuin henkisen tuen hakeminen uskonnollisesta yhteisöstä. 

 

Ongelma piilee siinä, että terapia on hyvin yksilökeskeistä hoitoa. Terapeutin tehtävä on auttaa hänen potilastaan yksilönä ja auttaa häntä löytämään oma identiteettinsä. Terapiamallissa identiteetti on yhä yksilöllisempi ja pirstoutuneempi. Kuin sormenjäljet, kullakin täysin yksilölliset. 

 

Nähdäkseni näistä piirtyy syy siihen, miksi nykyinen identiteettipolitiikka on niin vaikeaa ja turhauttavaa. Identiteettipolitiikka on yhä pienempien eturyhmien asioiden ajamista, jossa mitään yhteistä moraalista kompassia ei ole. Vastapuolet ovat niin kaukana toisistaan, että kunnollista kommunikaation keinoa heidän välillään ei ole. Tässä kohtaa on vaikea tehdä kompromisseja. Kun puhutaan vaikka talouspolitiikasta, niin kompromissien tekeminen on paljon helpompaa, koska asioita voidaan mitata. Identiteetti ei asetu minkään mittayksikön alaiseksi.

Maailma hyötyisi siitä, että Jumalaa ei olisi tapettu.

 

Keskustan sukellus

 Eduskuntavaalit ovat noin puolen vuoden kuluttua. Lokakuussa julkaistussa puoluekannatusgallupissa keskustapuolueen kannatus oli mittaushistorian heikointa eli 10,3 % ilmoitti äänestävänsä keskustaa. Surkein lukema ikinä. 

 

Syitä tähän ei ole vaikeaa löytää ja nopealla pohtimisella niitä löytyy ainakin neljä: 

  

1) Kaupungistumisen megatrendi

Niin kauan kuin olen elänyt, on keskustaa väitetty auringonlaskun puolueeksi, joka hiipuu marginaaliin sitä myöten, kun kaupungistuminen etenee. En ihan usko tähän argumenttiin, koska keskusta on niinkin vastoittain kuin 2015 voittanut vaalit ja ollut pääministeripuolue. Puolue on myös varsin onnistuneesti profiloitunut maakuntien — ei pelkästään maatyöläisten — puolustajaksi. Joten en usko, että tämä asia on mikään vastaansanomaton yleinen totuus, ja etteikö sitä vastaan voisi pärjätä. 

 

2) Hallitukseen oli päästävä vaalitappiosta huolimatta

Eduskuntavaaleissa 2019 keskusta kärsi murskatappion ja jo vaali-iltana piti olla selvää, että hallitukseen tällä tuloksella ei ole mitään asiaa. Noh, eipä siinä montaa viikkoa mennyt, kun kelkka kääntyi ja ilomielin rynnättiin SDP:n johtaman vasemmistohallituksen apupuolueeksi. On aivan ilmiselvä asia, että äänestäjät eivät ole tätä unohtaneet. Oikeastaan ainoa tulkintakehikko on, että vallanhimon tähden oli vaan pakko saada hallitusvastuu ja ministeripaikat puolueelle. Vasta-argumenttina voi tietysti esittää, että olisiko ilman keskustan yhteistyötä Suomeen ylipäätään saatu toimivaa hallitusta? En tiedä, mutta sen tiedän varmuudella, että tämä päätös on koitunut keskustapuolueelle suureksi vahingoksi.  

 

3) Case Kulmuni

Juha Sipilän jälkeen puolueen puheenjohtajaksi valittiin Katri Kulmuni. Kaudesta ei tullut pitkää ja minulle ainakin on edelleen epäselvää, mikä oli se niin vakava rikos, että Kulmunin täytyi erota valtiovarainministerin pestistä ja tulla syrjäytetyksi puolueen johdosta. Kyseessä oli esiintymiskoulutusten maksuihin liittyvät epäselvyydet. Lopulta Kulmuni otti henkilökohtaisen pankkilainan, jolla maksoi takaisin tämän aiheuttamansa ”vahingon.” Ulkopuolelta katsottuna kyseessä ei todellakaan ollut niin vakava virhe, että ero oli välttämätön. Jos puolue olisi yhtenäisenä puolustanut puheenjohtajaansa, niin asia olisi taatusti voitu hoitaa siistimmin. Vaikutelma on se, että tässä vaiheessa Kulmunista jo haluttiin puolueen sisällä eroon ja mitään tukea ei annettu. Rohkeasti Kulmuni vielä asettui ehdolle puheenjohtajavaaliin, vaikka lopputuloksesta Annika Saarikon eduksi ei ollut mitään epäselvyyttä. Tämä näyttäytyy puolueen sisäisenä ristivetona, joka on omiaan syömään luottamusta koko puolueeseen ja äänestämään jotain muuta.

 

4) Identiteettipolitiikan ylivalta

Sukupuoleen, etnisyyteen, uskontoon ja vastaaviin ihmisten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja valintoihin kohdistuu nykyään paljon mielenkiintoa ja intohimoja. Puhutaan identiteettipolitiikasta ja tähän keskustalla perinteisenä valtapuolueena ei ole juurikaan annettavaa. Identiteettipolitiikan möyhöämisestä hyötyvät lähinnä ääripäät. Keskustalla ei ole mitään annettavaa. Eikä tarvitse ollakaan. Päinvastoin pitäisin suurena virheenä, jos keskusta valtavalla innolla ja tarmolla lähtisi väittelemään näistä poleemisista kysymyksistä. Olen kohtalaisen varma siitä, että ennen pitkää tuulen suunta muuttuu ja ihmiset väsyvät näihin aiheisiin. Tällöin on hyvä, että keskusta malttaa pysyä vahvuusalueillaan.  

Kohdat 1 ja 4 ovat laajempia trendejä, joihin puolueen itsensä on hankalaa vaikuttaa. Kohdat 2 ja 3 puolestaan ovat täysin omia munauksia. Valitsemalla vaalituloksen mukaisesti paikan oppositiossa ja tukemalla Kulmunia puheenjohtajana kannatusmittaukset eivät näyttäisi kymmentä prosenttia.