Keskustan sukellus

 Eduskuntavaalit ovat noin puolen vuoden kuluttua. Lokakuussa julkaistussa puoluekannatusgallupissa keskustapuolueen kannatus oli mittaushistorian heikointa eli 10,3 % ilmoitti äänestävänsä keskustaa. Surkein lukema ikinä. 

 

Syitä tähän ei ole vaikeaa löytää ja nopealla pohtimisella niitä löytyy ainakin neljä: 

  

1) Kaupungistumisen megatrendi

Niin kauan kuin olen elänyt, on keskustaa väitetty auringonlaskun puolueeksi, joka hiipuu marginaaliin sitä myöten, kun kaupungistuminen etenee. En ihan usko tähän argumenttiin, koska keskusta on niinkin vastoittain kuin 2015 voittanut vaalit ja ollut pääministeripuolue. Puolue on myös varsin onnistuneesti profiloitunut maakuntien — ei pelkästään maatyöläisten — puolustajaksi. Joten en usko, että tämä asia on mikään vastaansanomaton yleinen totuus, ja etteikö sitä vastaan voisi pärjätä. 

 

2) Hallitukseen oli päästävä vaalitappiosta huolimatta

Eduskuntavaaleissa 2019 keskusta kärsi murskatappion ja jo vaali-iltana piti olla selvää, että hallitukseen tällä tuloksella ei ole mitään asiaa. Noh, eipä siinä montaa viikkoa mennyt, kun kelkka kääntyi ja ilomielin rynnättiin SDP:n johtaman vasemmistohallituksen apupuolueeksi. On aivan ilmiselvä asia, että äänestäjät eivät ole tätä unohtaneet. Oikeastaan ainoa tulkintakehikko on, että vallanhimon tähden oli vaan pakko saada hallitusvastuu ja ministeripaikat puolueelle. Vasta-argumenttina voi tietysti esittää, että olisiko ilman keskustan yhteistyötä Suomeen ylipäätään saatu toimivaa hallitusta? En tiedä, mutta sen tiedän varmuudella, että tämä päätös on koitunut keskustapuolueelle suureksi vahingoksi.  

 

3) Case Kulmuni

Juha Sipilän jälkeen puolueen puheenjohtajaksi valittiin Katri Kulmuni. Kaudesta ei tullut pitkää ja minulle ainakin on edelleen epäselvää, mikä oli se niin vakava rikos, että Kulmunin täytyi erota valtiovarainministerin pestistä ja tulla syrjäytetyksi puolueen johdosta. Kyseessä oli esiintymiskoulutusten maksuihin liittyvät epäselvyydet. Lopulta Kulmuni otti henkilökohtaisen pankkilainan, jolla maksoi takaisin tämän aiheuttamansa ”vahingon.” Ulkopuolelta katsottuna kyseessä ei todellakaan ollut niin vakava virhe, että ero oli välttämätön. Jos puolue olisi yhtenäisenä puolustanut puheenjohtajaansa, niin asia olisi taatusti voitu hoitaa siistimmin. Vaikutelma on se, että tässä vaiheessa Kulmunista jo haluttiin puolueen sisällä eroon ja mitään tukea ei annettu. Rohkeasti Kulmuni vielä asettui ehdolle puheenjohtajavaaliin, vaikka lopputuloksesta Annika Saarikon eduksi ei ollut mitään epäselvyyttä. Tämä näyttäytyy puolueen sisäisenä ristivetona, joka on omiaan syömään luottamusta koko puolueeseen ja äänestämään jotain muuta.

 

4) Identiteettipolitiikan ylivalta

Sukupuoleen, etnisyyteen, uskontoon ja vastaaviin ihmisten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja valintoihin kohdistuu nykyään paljon mielenkiintoa ja intohimoja. Puhutaan identiteettipolitiikasta ja tähän keskustalla perinteisenä valtapuolueena ei ole juurikaan annettavaa. Identiteettipolitiikan möyhöämisestä hyötyvät lähinnä ääripäät. Keskustalla ei ole mitään annettavaa. Eikä tarvitse ollakaan. Päinvastoin pitäisin suurena virheenä, jos keskusta valtavalla innolla ja tarmolla lähtisi väittelemään näistä poleemisista kysymyksistä. Olen kohtalaisen varma siitä, että ennen pitkää tuulen suunta muuttuu ja ihmiset väsyvät näihin aiheisiin. Tällöin on hyvä, että keskusta malttaa pysyä vahvuusalueillaan.  

Kohdat 1 ja 4 ovat laajempia trendejä, joihin puolueen itsensä on hankalaa vaikuttaa. Kohdat 2 ja 3 puolestaan ovat täysin omia munauksia. Valitsemalla vaalituloksen mukaisesti paikan oppositiossa ja tukemalla Kulmunia puheenjohtajana kannatusmittaukset eivät näyttäisi kymmentä prosenttia.