Jumalan kuolema ja moderni identiteettipolitiikka

 

Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, – kuka pyyhkii meistä tämän veren?

 

Näin julisti moraalifilosofi Friedrich Nietzsche jo vuonna 1882. Jumalan kuolemalla Nietzsche tarkoittaa muutosta, jossa uskonto ja uskonnolliset instituutiot eivät enää ohjaa länsimaalaisen ihmisen elämänkulkua ja moraalisäännöstöä. Aikaansa edellä ollut Nietzsche tiesi, että tämä aiheuttaisi ongelmia. 

 

Ihmiset ovat hengellisiä olentoja ja tarvitsevat jonkinlaisen moraalikehikon, jota kohti pyrkiä ja suunnistaa elämänsä käänteissä. 1900-luvulla ehkäpä suorastaan epäjumalan asemaan nousivat aatteet kansallisvaltiosta ja sitä taustalta ohjaavat ideologiat, kuten kapitalismi, fasismi ja kommunismi. Näiden varaan yksilö pystyi identiteettiään nojaamaan ja rakentamaan. Lopputuloksena oli hävitystä ja tuhoa, kun ideologiat kamppailivat keskenään kahdessa maailmansodassa. 

 

Luin äskettäin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatutkija Francis Fukuyaman kirjan Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Kirjassa Fukuyama pohtii nykyaikaista identiteettipolitiikkaa ja yksilön identiteetin muodostumista. Fasismin ja kommunismin kaltaiset poliittiset ideologiat eivät enää jäsennä identiteetinmuodostusta. Jako vasemmisto – oikeisto -janalla ei myöskään ole enää erityisen relevantti. Sen sijaan identiteettipolitiikka on yhä marginaalisempien ryhmien esille tuomista ja arvostetuksi nostamista. 

 

Kansallisvaltio on ja pysyy identiteetin rakentamisen liima-aineksena erityisesti poliittisen oikeiston keskuudessa, mutta se ei yksistään riitä. Ihmiset tarvitsevat myös hengellistä ja moraalista opastusta ja sitä ei kansallisvaltio tarjoa. Jumalan ollessa nietzscheläisittäin kuollut, ei sitä tarjoa myöskään uskonto. 

 

Fukuyama esittääkin, että postmodernina aikana on siirrytty terapiamalliin. Terapia itse asiassa tarjoaa sellaista hengellistä ja moraalista opastusta, jota on perinteisesti haettu uskonnon piiristä. Ja toden totta — voidaan väittää, että terapiassa käyminen on sosiaalisesti hyväksytympää kuin henkisen tuen hakeminen uskonnollisesta yhteisöstä. 

 

Ongelma piilee siinä, että terapia on hyvin yksilökeskeistä hoitoa. Terapeutin tehtävä on auttaa hänen potilastaan yksilönä ja auttaa häntä löytämään oma identiteettinsä. Terapiamallissa identiteetti on yhä yksilöllisempi ja pirstoutuneempi. Kuin sormenjäljet, kullakin täysin yksilölliset. 

 

Nähdäkseni näistä piirtyy syy siihen, miksi nykyinen identiteettipolitiikka on niin vaikeaa ja turhauttavaa. Identiteettipolitiikka on yhä pienempien eturyhmien asioiden ajamista, jossa mitään yhteistä moraalista kompassia ei ole. Vastapuolet ovat niin kaukana toisistaan, että kunnollista kommunikaation keinoa heidän välillään ei ole. Tässä kohtaa on vaikea tehdä kompromisseja. Kun puhutaan vaikka talouspolitiikasta, niin kompromissien tekeminen on paljon helpompaa, koska asioita voidaan mitata. Identiteetti ei asetu minkään mittayksikön alaiseksi.

Maailma hyötyisi siitä, että Jumalaa ei olisi tapettu.

 

Keskustan sukellus

 Eduskuntavaalit ovat noin puolen vuoden kuluttua. Lokakuussa julkaistussa puoluekannatusgallupissa keskustapuolueen kannatus oli mittaushistorian heikointa eli 10,3 % ilmoitti äänestävänsä keskustaa. Surkein lukema ikinä. 

 

Syitä tähän ei ole vaikeaa löytää ja nopealla pohtimisella niitä löytyy ainakin neljä: 

  

1) Kaupungistumisen megatrendi

Niin kauan kuin olen elänyt, on keskustaa väitetty auringonlaskun puolueeksi, joka hiipuu marginaaliin sitä myöten, kun kaupungistuminen etenee. En ihan usko tähän argumenttiin, koska keskusta on niinkin vastoittain kuin 2015 voittanut vaalit ja ollut pääministeripuolue. Puolue on myös varsin onnistuneesti profiloitunut maakuntien — ei pelkästään maatyöläisten — puolustajaksi. Joten en usko, että tämä asia on mikään vastaansanomaton yleinen totuus, ja etteikö sitä vastaan voisi pärjätä. 

 

2) Hallitukseen oli päästävä vaalitappiosta huolimatta

Eduskuntavaaleissa 2019 keskusta kärsi murskatappion ja jo vaali-iltana piti olla selvää, että hallitukseen tällä tuloksella ei ole mitään asiaa. Noh, eipä siinä montaa viikkoa mennyt, kun kelkka kääntyi ja ilomielin rynnättiin SDP:n johtaman vasemmistohallituksen apupuolueeksi. On aivan ilmiselvä asia, että äänestäjät eivät ole tätä unohtaneet. Oikeastaan ainoa tulkintakehikko on, että vallanhimon tähden oli vaan pakko saada hallitusvastuu ja ministeripaikat puolueelle. Vasta-argumenttina voi tietysti esittää, että olisiko ilman keskustan yhteistyötä Suomeen ylipäätään saatu toimivaa hallitusta? En tiedä, mutta sen tiedän varmuudella, että tämä päätös on koitunut keskustapuolueelle suureksi vahingoksi.  

 

3) Case Kulmuni

Juha Sipilän jälkeen puolueen puheenjohtajaksi valittiin Katri Kulmuni. Kaudesta ei tullut pitkää ja minulle ainakin on edelleen epäselvää, mikä oli se niin vakava rikos, että Kulmunin täytyi erota valtiovarainministerin pestistä ja tulla syrjäytetyksi puolueen johdosta. Kyseessä oli esiintymiskoulutusten maksuihin liittyvät epäselvyydet. Lopulta Kulmuni otti henkilökohtaisen pankkilainan, jolla maksoi takaisin tämän aiheuttamansa ”vahingon.” Ulkopuolelta katsottuna kyseessä ei todellakaan ollut niin vakava virhe, että ero oli välttämätön. Jos puolue olisi yhtenäisenä puolustanut puheenjohtajaansa, niin asia olisi taatusti voitu hoitaa siistimmin. Vaikutelma on se, että tässä vaiheessa Kulmunista jo haluttiin puolueen sisällä eroon ja mitään tukea ei annettu. Rohkeasti Kulmuni vielä asettui ehdolle puheenjohtajavaaliin, vaikka lopputuloksesta Annika Saarikon eduksi ei ollut mitään epäselvyyttä. Tämä näyttäytyy puolueen sisäisenä ristivetona, joka on omiaan syömään luottamusta koko puolueeseen ja äänestämään jotain muuta.

 

4) Identiteettipolitiikan ylivalta

Sukupuoleen, etnisyyteen, uskontoon ja vastaaviin ihmisten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja valintoihin kohdistuu nykyään paljon mielenkiintoa ja intohimoja. Puhutaan identiteettipolitiikasta ja tähän keskustalla perinteisenä valtapuolueena ei ole juurikaan annettavaa. Identiteettipolitiikan möyhöämisestä hyötyvät lähinnä ääripäät. Keskustalla ei ole mitään annettavaa. Eikä tarvitse ollakaan. Päinvastoin pitäisin suurena virheenä, jos keskusta valtavalla innolla ja tarmolla lähtisi väittelemään näistä poleemisista kysymyksistä. Olen kohtalaisen varma siitä, että ennen pitkää tuulen suunta muuttuu ja ihmiset väsyvät näihin aiheisiin. Tällöin on hyvä, että keskusta malttaa pysyä vahvuusalueillaan.  

Kohdat 1 ja 4 ovat laajempia trendejä, joihin puolueen itsensä on hankalaa vaikuttaa. Kohdat 2 ja 3 puolestaan ovat täysin omia munauksia. Valitsemalla vaalituloksen mukaisesti paikan oppositiossa ja tukemalla Kulmunia puheenjohtajana kannatusmittaukset eivät näyttäisi kymmentä prosenttia.

 

 

Uljas uusi maailma luettu - mitä jäi käteen?

 

Luin vihdoin Aldous Huxleyn klassikkokirjan ”Uljas uusi maailma”. Lopulta tuli tunne, että en voi asiaa enää lykätä. Tämä johtuu siitä, että kovin useassa kuulemassani puheenvuorossa tai lukemassani tekstissä tavalla tai toisella viitataan tähän teokseen. Oli pakko päästä alkulähteelle, jotta tietäisin tarkasti mistä puhutaan. 

 

Vuonna 1932 ensimmäistä kertaa julkaistu teos on kuvaus dystopiasta. Maailmasta, jossa ei enää ole isejä tai äitejä, vaan ihmiset tuotetaan laboratorion olosuhteissa. Humanistinen hössötys ihmisten yhtäläisyydestä ja tasavertaisuudesta on heitetty historian romukoppaan ja yhteiskuntaluokka- ja tehtäväsi päätetään jo koeputkessa. Huipulla ovat alfaplussat, joista kasvatetaan johtajia ja pohjalla epsilonit, joiden osana on suorittaa yksitoikkoiset ja ankeat tehtävät. Lapsena unen aikana aivoihin juurrutettavat hypnopediset moraaliopetukset varmistavat, että yksilö tietää paikkansa, kun aikuisuus koittaa. Tätä kutsutaan olouttamiseksi. Seksuaalielämä on täysin vapaata, mutta pitkäaikaista parisuhdetta — tai Ford parahtakoon — avioliiton käsitettä ei tunneta. 

 

Kuulostaa kauhealta, mutta onko se sittenkään? Huxleyn kuvauksessa tähän järjestelyyn oli päädytty, koska liika määrä alfaplussia (eli ajattelultaan vapaita) oli aina johtanut täyteen katastrofiin. Kilpailevat ideologiat ja pyrkimykset olivat kerta toisensa jälkeen johtaneet vain sotien hävitykseen ja kaaokseen. Kun tämä tuhoisa kiertokulku oli todistettu riittävän moneen kertaan, oli päädytty yhteiskuntajärjestykseen, jossa vallitsisi kemiallisesti pakotettuna ikuinen harmonia. Eriarvoisuuden tuntua ei ollut, koska pyramidin pohjalla olevat epsilonitkin oli oloutettu siten, että heillä ei ollut tietoa muusta ja siten olivat täysin onnellisia. Mikäli harmonia kuitenkin kaikesta tarkasta suunnittelusta huolimatta järkkyisi, niin aina voisi nappaista pillerin tai pari somaa, joka välittömästi auttaisi näihin liiallisiin tietouden tuskiin. 

 

Jokaisella on oma tulkintansa siitä, mitä Huxleyn dystopia tarkoittaa ja mitkä ovat siinä tärkeimpiä asioita. Lisäksi teoksella on nähty olevan ennustevoimaa, joka osaltaan on nostanut sen ajankohtaiseksi aina kun jotain mullistavaa on tapahtunut. Muistan jostain kuulleeni, että kirjan myyntiluvut olisivat pompanneet koronaepidemian myötä, mutta en löytänyt tähän hätään sille lähdettä. On kuitenkin helppo uskoa, että näin on voinut tapahtua. 

 

Minulle kirjan suurin anti oli siinä, että ihmiset olivat aivan tyytyväisiä tässä kammottavassa dystopiassaan. Harmoniasta oli maksettu hirveä hinta, mutta liika määrä alfaplussia olisi väistämättä johtanut tuhoon, joten oliko tämä vaihtoehto mukamas huonompi? Pyramidin pohjallakin oltiin onnellisia ja pulaa ei ollut mistään. Kaikki tämä täydellisesti hiodun suunnitelman mukaisesti ja pienet rakoset pystyttiin helposti tilkitsemään somalla. Ei ollut sotkuisia perhesuhteita, ei kurittomia lapsia huolehdittavana ja raastava elämän loppuvaihe heikkouksineen ja sairauksineen oli sekin pyyhitty pois. Ennen muuta ei ollut repiviä ideologien ja uskontojen välisiä juopia, joista aiheutui sotia ja nälänhätiä. Hintana oli ”vain” ihmisen oman valinnanvapauden menettäminen, joten halvalla lähti?