Moraalia ja kunnianhimoa hollantilaisin maustein

 

 

Eilen olin nokkela ja halusin muuttaa maailmaa. Tänään olen viisas, joten muutan itseäni.

 

Tämä 1200-luvulla vaikuttaneen persialaisrunoilija Rumin mietelause on vaikuttanut minuun syvästi. Yhtä lailla tärkeässä roolissa henkisen kehitykseni kannalta ovat olleet myös stoalaisen filosofian ydinopetukset: keskity asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan; tavoittele mielentyyneyttä; opi hillitsemään tunteitasi. 

 

Kääntyminen sisäänpäin on tuonut mukanaan merkittäviä etuja. Se on opettanut käsittämään oman rajallisuuden ja hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Kukaan — ei kukaan — jaksa kantaa koko maailman taakkaa harteillaan romahtamatta. Sinulla ei tarvitse olla kaikkeen mielipidettä ja oman tietämättömyyden kanssa voi elää. Niinpä on parempi keskittyä oman itsen kehittämiseen sekä välittömään lähipiiriin. Tällä tavoin taakka pysyy kohtuullisena ja siinä sivussa kehittyy myös paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi.

 

Kiistattomista hyödyistään huolimatta tällä elämänfilosofialla on myös haittapuolensa. Se on eräällä tavalla passiivista tyytymisen filosofiaa. Se ei pyri aktiivisesti muuttamaan maailmaa ja sen räikeitä epäoikeudenmukaisuuksia. Sillä ei ole intohimoa tai agendaa, joka pyrkisi parantamaan maailmaa vaikkapa laittamalla stopin suuryritysten veronkierrolle tai ydinasevarustelulle. Eikö aidosti hyvää ja jaloa ihmisyyttä olisi omistaa elämänsä jollekin merkitykselliselle taistelulle? Vaikkapa sille, että pyrkisi ajamaan läpi lainsäädäntöä, joka pakottaisi myös Metan ja Amazonin kaltaiset yritykset maksamaan veroa?  

 

Sisäänpäin kääntyminen ja syvä itsetutkiskelu ei ole helppoa. Päinvastoin se on kuluttavaa ja ankaraa työtä, johon harvalla riittää kapasiteettia. Silti, se on houkuttelevaa ja suositeltavaa, sillä se on ylipäätään mahdollista. Veronkierron lopettaminen on merkityksellinen taistelu, jolla on potentiaalista voimaa muuttaa maailmaa aidosti paremmaksi. Mutta miltä kantilta tällaista valtavaa yhteiskunnallista ongelmaa lähtisi lähestymään? Asiaan perehtyminen ja siitä tietoisuuden levittäminen on ensiaskel, mutta keinon teho kyseenalainen. Aivan vähimmäisvaatimuksena olisi se, että pitäisi päästä sisään vallan kamareihin, vähintäänkin EU-tason päättäjäksi ja sielläkin merkittävään asemaan. Miten tämän saavutat ilman valtavaa määrää rahaa ja suhteita? EU-tason päättäjäkin on tässä kuviossa vain pieni pelinappula. On taisteltava suuryritysten intressejä ja finanssikapitalismin lainalaisuuksia vastaan, pyrittävä muuttamaan perustavalla tavalla yhteiskunnan rakenteita ja ohjaavia ideologioita. Tehtävä on mahdoton, siltä ainakin vaikuttaa. 

 

Rutger Bregmanin uutuuskirja Moraalinen kunnianhimo toimi pontimena tämän kirjoittamiselle. Bregmanin viesti on, että hyvät aikeet ja tiedostaminen eivät riitä, vaan ennen kaikkea tarvitaan tekoja. Kirjailija vyöryttää lukijalle lukemattomia esimerkkejä historiasta aina orjuuden lopettamisesta isorokon torjuntaan, jossa yhden tai muutaman ihmisen omistautuminen asialle on saanut muutoksen aikaan. Tarkoitus on herättää moraalista syyllisyydentuntoa länsimaalaisen ihmisen omassatunnossa, joka pakottaisi aktiivisempaan toimintaan. 

 

Bregman ei arvosta omassa hiljaisuudessaan moraalikysymyksiä puntaroivaa ihmistä kovinkaan korkealle. Identifioin itseni tällaiseksi ihmiseksi ja pyrin ottamaan Bregmanin kritiikin vakavasti. Onko kaikki itsetutkiskelu, self-helpin ja filosofian lukeminen sittenkin vain tyhjänpäiväistä hurskastelua, joka ei tuota mitään eikä saa mitään aikaan? Välitön lähipiiri ei Bregmanille merkitse paljoa, kun panoksena on koko maailman parantaminen! 

 

Bregmanin esittämä kritiikki on kirvelevää ja herättää kyseenalaistamaan omien valintojen erinomaisuutta. Minulla on tapana kantaa osaa maailman taakasta harteillani: olen tietoinen esimerkiksi luontokadosta, tehoeläintuotannon epäeettisyydestä, sodista ja kapitalismin räikeimmistä ylilyönneistä. Silti syön edelleen tehotuotettua lihaa ilmeenkään värähtämättä ja täytän kotini turhaakin turhemmilla kulutushyödykkeillä. Tiedostan, mutta toiminnaksi asti se ei jalostu. 

 

Kirjansa jälkisanoissa Bregman pehmentää pisteliästä sanomaansa tunnustamalla, että lopulta mikään ei riitä ja kukaan ei jaksa kantaa koko maailman taakkaa harteillaan. Saarnaava ja syyllistävä ote saa lopussa inhimillisemmän sävyn. Pidän tiedostamista ja syvää itsetutkiskelua suuremmassa arvossa kuin Bregman. Kirjoittaja kehottaa omistautumaan jollekin suurelle taistelulle kaikilla ruumiin ja sielun voimillaan sulkien kätevästi silmänsä siltä, että moinen fanaattisuus johtaa vähintään yhtä usein huonoon kuin hyvään lopputulokseen. Mustavalkoinen ajattelu ei oikein istu maailmaan, joka on täynnä harmaan sävyjä. Esimerkeissään Bregman kyllä ohimennen mainitsee, että rahalla ja vaikutusvaltaisella asemalla todella on merkitystä, kun aletaan maailmaa muuttamaan, mutta ei pureskele asiaa sen pidemmälle. Jää avoimeksi, mitkä ovat ne matalapalkkaduunarin keinot maailman parantamiseen, jos tiedostaminen ei kerran riitä mihinkään… 

 

En ole siis valmis heittämään koko elämänfilosofiaani romukoppaan ja omistamaan elämääni merkitykselliselle taistelulle jonkin yksittäisen jalon aatteen puolesta. Itsetuntemuksella ja hyvän levittämisellä välittömään lähipiiriin on edelleen arvonsa. Ennen muuta se on toteuttamiskelpoinen matalan kynnyksen pyrkimys, joka syyllistämisen sijaan edistää elämänlaatua.

 

Vartijan leipä on pitkä, mutta kapea

Kuva: mtvuutiset.fi

Ennen leukailtiin tähän tyyliin: valtion leipä on pitkä, mutta kapea.  Kasvavan hyvinvointivaltion aikana valtio työllisti yhä suurenevan joukon ihmisiä ja vakituisen virkasuhteen saatuaan ei tarvinnut enää huolehtia työpaikkansa puolesta. Töitä riitti varmuudella eläkkeeseen saakka. Palkka tosin ei useimmissa tehtävissä ollut erityisen iso, josta sanonta juontuu. 

 

Nykyään sanonta on yhtä vanhentunut kuin puoli vuotta lämpimässä seissyt maito. Sitä mukaa kun boomer-sukupolvi on eläköitynyt, on heidän itse itselleen luomia virkoja vain lakkautettu. Koulutusinflaatio on pitänyt huolen siitä, että yksinkertaisiinkin ja itseään toistaviin perustehtäviin tarvitaan maisterin tutkinto. Julkinen sektori ja sen kulut ovat myös ideologisen hyökkäyksen kohteena. Nykyinen hallitus leikkaa eli ”sopeuttaa” sitä kovalla kädellä. 

 

Kyse ei ole pelkästään julkisesta sektorista ja sen tarjoamista työpaikoista. Työelämä kokonaisuudessaan on koventunut ja vaatimukset nousseet. 1970-luvulla ehkä riitti, että käveli raksalle, katsoi työnjohtajaa silmiin, puristi jämäkästi kättä ja kertoi tulevansa heille töihin. Tämä todellisuus on lopullisesti menneisyyttä. Edes aloitustason työpaikkoihin ei noin vain marssita. Vuonna 2021 Helsingin kaupungilta kerrottiin, että yhtä toimistoapulaisen paikkaa haki 246 henkilöä ja yhdeksää kirjastoapulaisen kesätyötä 845 hakijaa. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että suhdeluku todella on 1:100 tai vieläkin kehnompi. Hakiessani julkiselta sektorilta koulutustani paremmin vastaavaa työtä olivat hakijamäärät aina tähtitieteellisiä. Ilman soveltuvaa työkokemusta ei ollut mitään mahdollisuutta edetä edes haastatteluun saakka. Tämän vuoden maaliskuussa myös Helsingin Sanomat otsikoi: Työpaikat ovat nyt kiven alla, vahvistavat tilastot. Eletään työnantajan markkinoita. 

 

Olen työskennellyt Securitaksella toistakymmentä vuotta. Tuona aikana olen oppinut havaitsemaan yhtä sun toista ja pitämään sormea yhteiskunnan pulssilla tarkkailemalla mitä oman firman sisällä tapahtuu. Normaalioloissa vartiointiala ei näyttäydy houkuttelevana vaihtoehtona ja työvoimapula on miltei krooninen olotila. Tänä vuonna tilanne on toisin — työntekijöitä riittää ja työnantajan ei tarvitse palkata jokaista toimiston ovelle eksynyttä hakijaa. Lähtijöitä on myös vähemmän, olemassa olevasta työpaikasta halutaan pitää kiinni. Se kertoo omaa tarinaansa siitä, missä tunnelmissa työmarkkinat laajemmassa kuvassa ovat. 

 

Keskinkertaisuus ei ole synti tai negatiivinen asia. Työmaailman kontekstissa kaikki eivät voi olla huippuosaajia ja johtavissa asemissa. Suurin osa väestöstä sijoittuu jonnekin Gaussin käyrän keskivaiheille ja se on aivan luonnollista. Työelämä tosin on muuttunut siten, että keskinkertainen panos ei tunnu enää riittävän mihinkään. Jopa suorittavan tason perusduuneissa vaatimukset yhä vain nousevat, väkeä vähennetään ja jäljelle jääneiden harteille kasaantuu entistä isompi työtaakka. Tuntuu, että yhä vähemmän on olemassa työpaikkoja, jossa työntekijää ei kuluteta loppuun, jatkuvuus on taattua ja keskinkertainen panos riittää. 

 

Vartiointiala on ehkäpä poikkeus sääntöön. Jatkuvat kilpailutukset kyllä myllertävät tilannetta tasaisin väliajoin, mutta niistä huolimatta työt itsessään eivät katoa minnekään. ”Tuotantoa” ei voida ulkoistaa halvempiin maihin ja tekniikan kehitys ei voi korvata tappelunnujakan väliin menevää aitoa ihmistä. Tehokkuutta on mahdotonta mitata millään yksittäisellä indikaattorilla tai numeroarvolla ja monista muista töistä poiketen siihen sisältyy myös luppoaikaa, joka edesauttaa palautumista ja estää työuupumisen kaltaisia tilanteita. Ehkäpä nykyajan versio lohkaisusta kuuluukin: vartijan leipä on pitkä, mutta kapea.   

 

 

 

 

 

 

 

 

Teoria teknofeodalismista

 

 kuva: themandarin.com

Feodalismi oli keskiajalle tyypillinen yhteiskuntajärjestys, joka murtui lopullisesti vasta 1900-luvulle tultaessa. Feodalismin käsitteestä käydään kiistelyä, mutta sen voi nähdä eräänlaisena maaorjuutena. Maata viljelevät eivät olleet itsenäisiä talonpoikia, vaan vasalleja, joille maaherra oli vuokrannut viljelysmaan. Heillä ei ollut muutto-oikeutta, vaan he olivat maaplänttiinsä sidottuja. Vuokran lisäksi vasallit olivat monin tavoin sidottuja maaherraan ja joutuivat suorittamaan tälle erilaisia palveluksia. Joissain tapauksissa maaherralla oli jopa täydellinen tuomiovalta maaorjiinsa nähden. 

 

Yanis Varoufakis (s.1961) on kreikkalainen akateemikko, ekonomisti, politiikko ja tietokirjailija. Suomessa Varoufakis muistetaan myös EU:n talouskomissaari Olli Rehnin kärkkäänä kriitikkona eurokriisin kiivaimman vaiheen aikana. Varoufakis on kirjoittanut useita kirjoja, jotka keskittyvät eurokriisin ruotimiseen ja nykymallisen kapitalistisen järjestelmän kritiikkiin. Ekonomistina ja ajattelijana Varoufakis on varsin kiistelty hahmo, kuten kaikki hänen asemaansa päässeet kiistatta aina ovat. 

 

Teknofeodalismi on Varoufakisin lanseeraama käsite. Hän linkittää menneiden vuosisatojen feodalistisen järjestyksen nykyisen alustatalouden olosuhteisiin. Nykypäivän maaherroja ovat Varoufakisin mukaan Amazonin, Googlen, Metan ja Uberin kaltaiset suuryritykset. Nämä yritykset eivät juurikaan palkkaa työntekijöitä tai sijoita voittojaan investointeihin perinteisen savupiippukapitalismin ajatusmallin mukaisesti. Sen sijaan ne ovat alustoja, omistajia, maaherroja, jotka vuokraavat omaisuuttaan eri toimijoille tietysti maksua vastaan. Esimerkiksi Uberille työvoimaansa myyvät yrittäjäksi pakotetut taksikuskit ovat nykypäivän vasalleja ja maaorjia. Tulot ovat pienet ja yrittäjästatus poistaa alustan omistajalta velvollisuuden huolehtia työnantajan perinteisistä velvoitteista, kuten vaikkapa työterveyspalveluista. Saavutettuaan merkittävän aseman kaikki haluavat brändin nimiarvon imuvoiman mukaan, joten siitä on syntynyt itseään ruokkiva kierre. Alustatalouden yhdeksi kiroukseksi onkin moitittu taipumusta monopolisoitua. Alustataloutta voi myös kuvailla tilanteeksi, jossa digitaalisiin alustoihin perustuva liiketoiminta on saavuttanut merkittävän markkina-aseman. 

 

Teknofeodalismi on pohtimisen arvoinen teoria. Jokainen voinee varmasti ilman pidempiä perusteluita hyväksyä sen, että esimerkiksi Google on merkittävässä markkina-asemassa ja käyttää suurta valtaa. Jos hakutulos ei löydy google-haun ensimmäiseltä sivulta, niin onko sitä olemassakaan? Vaaditaan rahaa ja erilaisia palveluksia, jotta hakutulos ponnahtaa ensimmäisen sivun yläpäähän. Vertaus nykypäivän maaherraan ei ole tuulesta temmattu. 

 

Teknojättien ja alustatalouden kasvava valta ei ole hyväksi kapitalismille. Se johtaa yksipuolistumiseen ja monopolisoitumiseen, jossa kaikkien toimijoiden on sopeuduttava näiden markkinajättiläisten asettamille ehdoille. Maaherran tavoin he voivat määritellä mitä tahansa ehtoja, mikäli heidän alustaansa mielii käyttää. Käytännössä vaihtoehtoja ei ole, vaan alustalle on päästävä mukaan. Tämä on johtanut epätoivoiseen tilanteeseen, jossa muun muassa omista työehdoista on jouduttu pakon edessä tinkimään ja neuvotteluvaraa ei ole. Kehityksen jatkuessa vielä pidemmälle olemme matkalla kauas pois siitä, mitä kapitalismin on perinteisesti ajateltu tarkoittavan. 

 

 

Philosophize this -podcastin jakso teknofeodalismista