Kuva: mtvuutiset.fi
Ennen leukailtiin tähän tyyliin: valtion leipä on pitkä, mutta kapea. Kasvavan hyvinvointivaltion aikana valtio työllisti yhä suurenevan joukon ihmisiä ja vakituisen virkasuhteen saatuaan ei tarvinnut enää huolehtia työpaikkansa puolesta. Töitä riitti varmuudella eläkkeeseen saakka. Palkka tosin ei useimmissa tehtävissä ollut erityisen iso, josta sanonta juontuu.
Nykyään sanonta on yhtä vanhentunut kuin puoli vuotta lämpimässä seissyt maito. Sitä mukaa kun boomer-sukupolvi on eläköitynyt, on heidän itse itselleen luomia virkoja vain lakkautettu. Koulutusinflaatio on pitänyt huolen siitä, että yksinkertaisiinkin ja itseään toistaviin perustehtäviin tarvitaan maisterin tutkinto. Julkinen sektori ja sen kulut ovat myös ideologisen hyökkäyksen kohteena. Nykyinen hallitus leikkaa eli ”sopeuttaa” sitä kovalla kädellä.
Kyse ei ole pelkästään julkisesta sektorista ja sen tarjoamista työpaikoista. Työelämä kokonaisuudessaan on koventunut ja vaatimukset nousseet. 1970-luvulla ehkä riitti, että käveli raksalle, katsoi työnjohtajaa silmiin, puristi jämäkästi kättä ja kertoi tulevansa heille töihin. Tämä todellisuus on lopullisesti menneisyyttä. Edes aloitustason työpaikkoihin ei noin vain marssita. Vuonna 2021 Helsingin kaupungilta kerrottiin, että yhtä toimistoapulaisen paikkaa haki 246 henkilöä ja yhdeksää kirjastoapulaisen kesätyötä 845 hakijaa. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että suhdeluku todella on 1:100 tai vieläkin kehnompi. Hakiessani julkiselta sektorilta koulutustani paremmin vastaavaa työtä olivat hakijamäärät aina tähtitieteellisiä. Ilman soveltuvaa työkokemusta ei ollut mitään mahdollisuutta edetä edes haastatteluun saakka. Tämän vuoden maaliskuussa myös Helsingin Sanomat otsikoi: Työpaikat ovat nyt kiven alla, vahvistavat tilastot. Eletään työnantajan markkinoita.
Olen työskennellyt Securitaksella toistakymmentä vuotta. Tuona aikana olen oppinut havaitsemaan yhtä sun toista ja pitämään sormea yhteiskunnan pulssilla tarkkailemalla mitä oman firman sisällä tapahtuu. Normaalioloissa vartiointiala ei näyttäydy houkuttelevana vaihtoehtona ja työvoimapula on miltei krooninen olotila. Tänä vuonna tilanne on toisin — työntekijöitä riittää ja työnantajan ei tarvitse palkata jokaista toimiston ovelle eksynyttä hakijaa. Lähtijöitä on myös vähemmän, olemassa olevasta työpaikasta halutaan pitää kiinni. Se kertoo omaa tarinaansa siitä, missä tunnelmissa työmarkkinat laajemmassa kuvassa ovat.
Keskinkertaisuus ei ole synti tai negatiivinen asia. Työmaailman kontekstissa kaikki eivät voi olla huippuosaajia ja johtavissa asemissa. Suurin osa väestöstä sijoittuu jonnekin Gaussin käyrän keskivaiheille ja se on aivan luonnollista. Työelämä tosin on muuttunut siten, että keskinkertainen panos ei tunnu enää riittävän mihinkään. Jopa suorittavan tason perusduuneissa vaatimukset yhä vain nousevat, väkeä vähennetään ja jäljelle jääneiden harteille kasaantuu entistä isompi työtaakka. Tuntuu, että yhä vähemmän on olemassa työpaikkoja, jossa työntekijää ei kuluteta loppuun, jatkuvuus on taattua ja keskinkertainen panos riittää.
Vartiointiala on ehkäpä poikkeus sääntöön. Jatkuvat kilpailutukset kyllä myllertävät tilannetta tasaisin väliajoin, mutta niistä huolimatta työt itsessään eivät katoa minnekään. ”Tuotantoa” ei voida ulkoistaa halvempiin maihin ja tekniikan kehitys ei voi korvata tappelunnujakan väliin menevää aitoa ihmistä. Tehokkuutta on mahdotonta mitata millään yksittäisellä indikaattorilla tai numeroarvolla ja monista muista töistä poiketen siihen sisältyy myös luppoaikaa, joka edesauttaa palautumista ja estää työuupumisen kaltaisia tilanteita. Ehkäpä nykyajan versio lohkaisusta kuuluukin: vartijan leipä on pitkä, mutta kapea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti