Pieni tarina Joensuusta ja sen liikenteestä

Tapahtui tunti sitten
Olin seisonut bussipysäkillä jo minuuttitolkulla odottamassa Lehtosen Liikenteen karjavankkuria, kunnes minulla välähti. Miksi haluan tukea Joensuun bussimafiaa, kun voin kävelläkin. Samalla saa liikuntaakin.

Yliopiston pyörätelineitä katsoessa näkee, että monet muutkin ovat tulleet samaan johtopäätökseen. Pakkasesta, viimasta, tuiskusta tai puukkojen sateesta huolimatta sadat opiskelijat valitsevat mieluummin pyörän tai jalat liikkumiseen kuin maksavat ylihintaista bussilippua.

Kohtuullistamalla opiskelijahintansa Kuopion tasolle olisi Lehtosen Liikenne tehnyt lihavan tilin tänäkin syksynä. Jos kuukausilipun hinta olisi Kuopion 45€ olisin mitä luultavammin hankkinut sen koko syylukukaudeksi ja näin ollen maksanut neljältä kuukaudelta 180€. Joensuussa opiskelijan(kin) kuukausilippu maksaa 60€, joka on niin hävyttömän korkea hinta, että olen käyttänyt bussia vain poikkeustilanteissa kertalipun ostaen. Enkä tosiaan ole ainoa.

Lehtosen Liikenne lopettaa Joensuussa 30.6.2014. Toivottavasti uusi liikennöitsijä ottaa asiaan huomioon. Voisipa yrittää vaikka lobata asian puolesta, siinä määrin kuin se tällaisena rivikansalaisena on mahdollista.

Talvivaara

Viime perjantaina (15.11) uutisoitiin Talvivaaran kaivosyhtiön hakeutuvan yrityssaneeraukseen. Ongelmat ovat vaivanneet yhtiötä sen koko olemassaolon ajan ja etenkin viime vuoden marraskuussa tapahtuneen ison ympäristövahingon jälkeen koko kaivoksen tulevaisuus on ollut vaakalaudalla. Yrityssaneerausmenettelyn vuoksi Talvivaara aloittaa koko henkilöstöä koskevat yhteistoimintaneuvottelut ja pysäyttää metallitehtaansa tuotannon ainakin kuukaudeksi. 

Viime vuoden marraskuussa tapahtuneen kipsisakka-altaan vuodon seurauksena Talvivaaran toiminnasta on tehty useita valituksia Kainuun ely-keskukseen ja Vaasan hallinto-oikeuteen. Samaisen ympäristövahingon vuoksi Pekka Perä päätti palata yhtiön toimitusjohtajaksi, vaikka oli tittelistä luopunut vasta puolisen vuotta aiemmin. Jo aiemmin Talvivaara oli kylpenyt negatiivisessa julkisuudessa, kun maaliskuussa 2012 työntekijä menehtyi kaivoksella työtapaturmassa.

Syitä siihen, miksi oikein mikään ei ole onnistunut on varmasti monia. Nostaisin esiin niitä ainakin neljä. 1.) uutta bioliuotus-menetelmää ei oltu testattu riittävässä laajuudessa, ennen kuin kaivos avattiin. 2.) Rakennusvaiheessa on tehty pahoja virhearvioita, tämä tuli erityisen selväksi kipsisakka-altaan vuodon yhteydessä. 3.) Mukana täytyy olla myös huonoa johtamista, koska poikkeustilanteissa ei selvästikään ole ollut toimintamallit selvillä. 4.) Nikkelin maailmanmarkkinahinta on romahtanut kaivoksen alkuajoista ja sen vuoksi taloudellisesti uudestaan jaloilleen pääseminen ongelmien jälkeen on ollut todella hankalaa.

Tänä keväänä Talvivaara keräsi pääomaa osakeannilla noin 260 miljoonaa euroa. Silloin vakuutettiin, että tuo rahamäärä kyllä riittää pahimman vaiheen yli, mutta nyt puoli vuotta myöhemmin, yhtiö hakeutuu yrityssaneeraukseen ja menettelyä varten tarvitsee ainakin 40 miljoonaa euroa hätärahoitusta. On arvioitu, että mikäli tuota rahaa ei löydy, on konkurssi edessä tammikuussa. Elinkeinoministeri Vapaavuori on todennut, että valtio ei voi yksinään lähteä pelastamaan kaivosta, vaan rahoitusta täytyy löytyä myös vapailta markkinoilta.

Talvivaara on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan, koska sen toimintaan liittyy myös moraalinen pulma. Hyödynnetäänkö luonnonvaroja liian kovalla hinnalla? Onko liiketoiminta vai ympäristö tärkeämpää? Ympäristöaktivistit ovat esiintyneet näyttävästi julkisuudessa ja muun muassa viime kesänä nostaneet kotikuntani Valtimon valtakunnan julkisuuteen pitämällä siellä ”Kaivoskapina” toimintaleiriä.

Oma mielipide: pro-Talvivaara. Talvivaara työllistää suoraan noin 600 ihmistä ja välillisesti alihankintaketjujen kautta luku nousee lähes 2000:een. Mikäli kaivos laitettaisiin kiinni, niin se kirpaisisi pahiten Kainuuta ja Pohjois-Karjalan pohjoisia kuntia, joilla on jo ennestään Suomen korkein työttömyysprosentti. Lisäksi Talvivaara ei voi vain lyödä ”lappua luukulle”, vaan se pitää ajaa alas hallitusti. Tämä tarkoittaa sitä, että konkurssipesää pitäisi pyörittää useita vuosia. Arviot vaihtelevat kahdesta vuodesta lähes kymmeneen, ja tämähän tapahtuisi täysin veronmaksajien rahoilla. Uhkana on myös nähtävä se, että kaivokselle löytyisikin pilkkahintaan ostaja ulkomailta. Ainakin kiinalaisten ja venäläisten sijoittajien on kerrottu olevan kiinnostuneita. Onko tämä sitä, mitä oikeasti halutaan? Ainakin sinivalkoisten lasien läpi katsottuna kuulostaa todella huonolta. 

Näinpä toivonkin hartaasti, että Talvivaara kykenee osoittamaan yksityisille sijoittajille, että prosessit on tosiasiallisesti saatu kuntoon ja yhtiöön oikeasti kannattaa sijoittaa. Riskit ovat suuret, mutta niin ovat myös mahdollisuudet, jos homma saadaan täydellä teholla käyntiin. Konkurssi on vaihtoehdoista huonoin. Silloin yksi maailman suurimmista nikkeli-, ja sinkkiesiintymistä jäisi hyödyntämättä ja ratkaisu tuottaisi etenkin Kainuun maakuntaan inhimillistä kurjuutta työttömyyden kautta. Hiekka on tiimalasista melkein lopussa, toivottavasti ratkaisu löytyy yhdennellätoista hetkellä.

-Matti

Edarivaalit

Yleensä kirjoittelen tässä blogissa yleismaailmallisia asioita, mutta tällä kertaa pysytään hyvin lähellä omaa ja opiskelijan arkea. Olin tänä syksynä ehdolla Itä-Suomen ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa. Tulokset selvisivät viikko sitten 6.11. Sain vaaleissa 13 ääntä, mikä ei riittänyt edustajistopaikkaan, mutta oli ensikertalaiselle kuitenkin ihan kelpo tulos. Kiitos vaan äänestäneille. Mitä tästä koko prosessista sitten jäi mieleen? Päällimmäisenä se, että koko vaalit olivat iso lihava vitsi. 

Äänestysprosentiksi omassa yliopistossani tuli hävettävän huono 17,3% ja valtakunnallisesti se ei ollut juurikaan parempi, noin 20% luokkaa. Vuoden 2011 vaaleissa prosentti oli kuitenkin 28, joten aika rajusta pudotuksesta puhutaan. Tämä pudotus ei voi johtua ainakaan siitä, etteikö tietoisuutta vaaleista olisi ollut. ISYY:n nettisivuilla oli oma osionsa vaaleille ja sen lisäksi kampuksella oli reilusti julisteita ympäriinsä, joissa muistutettiin vaaleista. Vaalikonekin sieltä löytyi. Eikä voi myöskään väittää, etteikö ehdokkaat olisi olleet näkyvillä. Oman ryhmäni (Keskeiset) kanssa oltiin vaaleja edeltäneen noin kolmen viikon aikana noin kymmenkunta kertaa kampanjoimassa yliopistolla. Ja sitten kun lisää vielä sen, että ehdokkaat mainostivat vaaleja aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin on aika käsittämätöntä, jos joku opiskelija ei tiennyt vaaleista. 

Äänestystulokset toki saatiin tuolla 17% aktiivisuudellakin, ja huvittava sivujuonne onkin se, että suurin voittaja vaaleissa oli puolueettomat. Onhan se tietysti totta, että yliopiston edustajisto ei ole mikään puoluepolitikoinnin maaperä, mutta silti tuo tulos kyllä kertoo hämmentävällä tavalla opiskelijakunnan poliittisesta valveutuneisuudesta. Nykypäivän opiskelijana selkeä asemoituminen oikealle, vasemmalle tai keskustaan tuntuu olevan jotenkin hirveän vaikeaa ja ”poissa muodista.” On siis ”turvallisempaa” valita puolueettomat, sillä tavalla ei ainakaan leimaudu.

Onko tosiaan niin, että opintotuesta pitää höylätä puolet pois ja VR:n & Matkahuollon 50% alennukset pitää poistaa ennen kuin opiskelijoiden kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin herää? Ikävästi siltä vaikuttaa. Jos äänestysprosentti jatkaa laskuaan nykyistä vauhtia, niin vuoden 2015 vaaleissa jäädään reilusti alle 10:n prosentin. Kun kiinnostus on tuota luokkaa, niin onko mitään vaaleja ylipäätään mielekästä edes järjestää? 

Eipä ole, on yksiselitteinen vastaus. Edustajistoa tarvitaan, se on selvä asia, mutta valinta vaaleilla, jotka ei kiinnosta ketään ei ole mielekästä. Nykytilanteessa voitaisiin ihan hyvin siirtyä järjestelmään, jossa ainejärjestöt nimittäisivät omat ehdokkaansa suoraan edustajistoon. Paikat jaettaisiin ainejärjestöjen koon mukaan ja mikäli ehdokkaita olisi enemmän kuin ainejärjestöllä paikkoja, niin sitten ainejärjestöt saisivat sisäisesti päättää, ketä lopulta ehdottavat. Uskon, että tuolla tavalla edustajistoon tulisi valituksi paremmin motivoituneita opiskelijoita. Tuo nyt on vaan yksi ehdotus, mutta nykyjärjestelmä on täyttä pelleilyä, ja jotain muutosta siihen tarvitaan. Ideaalitilanteessa opiskelijat saataisiin äänestämään aktiivisemmin, mutta mikä on se keino? Onko sellaista?

-Matti

Hilton

Yle lähetti viikko sitten (28.10) Virpi Suutarin tekemän dokumenttielokuvan Hilton. Dokumentissa seurattiin neljän Nuorisosäätiön vuokra-asunnossa Itä-Helsingissä asuvan nuoren, sekä keski-ikäisen (toisaalla asuvan) Maken elämää. Nuorista kolme oli miehiä ja yksi nainen, iältään nuoret olivat 20:n ja 30:n välissä. Nimi Hilton oli tietenkin parodia maailman kuuluisimmasta hotelliketjusta.

Kuten noista lähtökohdista saattoi päätelläkin, näillä nuorilla ei mennyt erityisen hyvin. He eivät käyneet koulussa tai töissä. Elämää leimasivat päihteet, maksuhäiriöt, väkivalta ja köyhyys (sanan monissa eri merkityksissä). Nämä asiat muodostivat ”kurjuuden kehän”, jossa yksi asia ruokki toista ja ulospääsyä oli vaikea löytää. Yksi toistuva teema dokumentissa oli laskujen repiminen. Laskun kolahtaessa postiluukusta se revittiin silpuksi ja heitettiin ”lumisateena” ilmaan. Minulla oli vaikeuksia käsittää, miten kukaan voi suhtautua asiaan tuolla tavalla. Kaitpa he kokivat, että peli oli menetetty, ja että ”millään ei ole mitään väliä.” Toisena jatkuvasti esille nousevana teemana olivat sisällä tupakointi ja hallitsematon alkoholinkäyttö.

Dokumenttia katsoessa heräsin pohtimaan yksilön ja yhteiskunnan vastuuta. On aivan selvää, että useimmilla tuohon tilaan päätyneillä nuorilla on takanaan rankkoja ja traumaattisia kokemuksia, joita ei sovi vähätellä. Dokumentti ei tarkemmin avannut perhetaustoja, mutta voisi olettaa, että taustalta ei löydy 1940-luvun Suomi-filmien porvarillista perheidylliä, vaan rikkonaisuutta, väkivaltaa, päihteitä ja lastenkoteja. On päivänselvää, että tuollaiseen ympäristöön syntyneillä lapsilla on heikommat lähtökohdat, ja siinä kohtaa tulee se yhteiskunnan vastuu. Tilanteeseen on osattava ja uskallettava puuttua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Oli se väylä sitten mikä hyvänsä, näistä lapsista sosiaalitoimen on ”saatava koppi” ja annettava tukea aina sinne aikuisuuden kynnykselle saakka.

Toinen asia on sitten se yksilö. Tuhansilla ihmisillä on ollut kurja lapsuus, mutta heistä suurin osa on kuitenkin kammennut itsensä jaloilleen ja menestynyt elämässään. Tämä on puhdas fakta, ja siihen peilaten ei voi pitää hyväksyttävänä sitä, että omaa ”vetelyyttä” vielä kolmekymppisenä puolustellaan rankalla lapsuudella. Onhan se iso tekijä, eikä sitä kukaan ole kiistämässä, mutta minkä takia sitten suuri osa nousee sieltä jaloilleen? Ehkäpä se oma asenne kuitenkin on se tärkein tekijä. Dokumentin henkilöt myös kritisoivat ”lässyttäviä sossutätejä” ja turhautuivat ”miljooniin lappuihin”, mitä sossuun piti kiikuttaa. Toisaalta kuultiin myös itseinhoisia puheenvuoroja, jossa tavallaan myönnettiin oma saamattomuus. 

Seuraava argumentti saattaa herättää huvittuneisuutta, mutta rehellisesti uskon, että sellainen pasirautiaismainen tulikivenkatkuinen pukukoppipuhe saattaisi oikaista muutaman nuoren elämän oikealle polulle. Jakkupukuinen sosiaalitäti ei ehkä ole sellainen auktoriteetti, jonka puheilla hirveästi vaikutusta enää tuossa vaiheessa olisi. Uskon, että etenkin miespuolisille syrjäytyneille tuollainen palopuhe saattaisi toimia. Monesti on kuullut elämän kääntyneen, kun joku läheinen on pitänyt tuollaisen ”katso itseäsi peiliin” puheen, mutta voisiko yhteiskunnan tukiverkosto tarjota jotain samanlaista, kun käytössä olevat keinot on todettu ilmeisen toimimattomiksi? Korkeakoulutuksen sijaan tältä puhujalta vaadittaisiin karismaa ja kokemusta. Joku itsensä pohjalta ylös kammennut kansantajuinen arjen sankari voisi olla ihan toimiva vaihtoehto. Jos tuolla keinolla saataisi edes muutaman henkilön suunta muutettua ja heidät opiskeluihin ja työelämään kiinni, niin sekin olisi jo lottovoitto. 

Dokumentin nuoret ovat tuskin myöskään tulleet ajatelleeksi sitä, että jos he olisivat syntyneet Suomen sijasta Viroon, niin he olisivat suurella todennäköisyydellä jo kuolleet kadulle. Siellä kun ei ole Nuorisosäätiötä tarjoamassa halpoja vuokra-asuntoja, ja yhteiskunnan tukiverkosto on muutenkin olematon. Toki on ymmärrettävää, että kurjuuden keskellä velloessa on vaikeata olla kiitollinen. 

Kokonaisuutena dokumentin esiin nostamat asiat ovat todella vaikeita. Yhtäältä tekisi mieli vaan huutaa näille saamattomille vetelyksillä, toisaalta moinen käytös olisi todella lapsellista, kun hyvin harva tuossa tilanteessa omasta halustaan on, ja kyllähän meillä jo kristinuskon perusteiden mukaan jonkinlainen vastuu lähimmäisestä on. Jos ongelmaan olisi helppo ratkaisu, se olisi varmasti jo korjattu. Mitään yksittäistä viisaudenkiveä minullakaan ei ole tarjota, mutta aiheen pinnalla pitäminen, mahdollisimman aikainen puuttuminen, ongelman tiedostaminen ja sosiaalitoimen toimintamuotojen hivuttaminen maanläheisempään muotoon sen jakkupukuisen maisterin sijaan voisi toimia osaratkaisuna yhteiskunnan puolelta.

-        -  Matti