Kuten noista lähtökohdista saattoi päätelläkin, näillä
nuorilla ei mennyt erityisen hyvin. He eivät käyneet koulussa tai töissä.
Elämää leimasivat päihteet, maksuhäiriöt, väkivalta ja köyhyys (sanan monissa
eri merkityksissä). Nämä asiat muodostivat ”kurjuuden kehän”, jossa yksi asia
ruokki toista ja ulospääsyä oli vaikea löytää. Yksi toistuva teema dokumentissa
oli laskujen repiminen. Laskun kolahtaessa postiluukusta se revittiin silpuksi
ja heitettiin ”lumisateena” ilmaan. Minulla oli vaikeuksia käsittää, miten
kukaan voi suhtautua asiaan tuolla tavalla. Kaitpa he kokivat, että peli oli
menetetty, ja että ”millään ei ole mitään väliä.” Toisena jatkuvasti esille
nousevana teemana olivat sisällä tupakointi ja hallitsematon alkoholinkäyttö.
Dokumenttia katsoessa heräsin pohtimaan yksilön ja yhteiskunnan
vastuuta. On aivan selvää, että useimmilla tuohon tilaan päätyneillä nuorilla
on takanaan rankkoja ja traumaattisia kokemuksia, joita ei sovi vähätellä.
Dokumentti ei tarkemmin avannut perhetaustoja, mutta voisi olettaa, että
taustalta ei löydy 1940-luvun Suomi-filmien porvarillista perheidylliä, vaan
rikkonaisuutta, väkivaltaa, päihteitä ja lastenkoteja. On päivänselvää, että
tuollaiseen ympäristöön syntyneillä lapsilla on heikommat lähtökohdat, ja siinä
kohtaa tulee se yhteiskunnan vastuu. Tilanteeseen on osattava ja uskallettava
puuttua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Oli se väylä sitten mikä hyvänsä,
näistä lapsista sosiaalitoimen on ”saatava koppi” ja annettava tukea aina sinne
aikuisuuden kynnykselle saakka.
Toinen asia on sitten se yksilö. Tuhansilla ihmisillä on
ollut kurja lapsuus, mutta heistä suurin osa on kuitenkin kammennut itsensä
jaloilleen ja menestynyt elämässään. Tämä on puhdas fakta, ja siihen peilaten
ei voi pitää hyväksyttävänä sitä, että omaa ”vetelyyttä” vielä kolmekymppisenä
puolustellaan rankalla lapsuudella. Onhan se iso tekijä, eikä sitä kukaan ole
kiistämässä, mutta minkä takia sitten suuri osa nousee sieltä jaloilleen?
Ehkäpä se oma asenne kuitenkin on se tärkein tekijä. Dokumentin henkilöt myös
kritisoivat ”lässyttäviä sossutätejä” ja turhautuivat ”miljooniin lappuihin”,
mitä sossuun piti kiikuttaa. Toisaalta kuultiin myös itseinhoisia
puheenvuoroja, jossa tavallaan myönnettiin oma saamattomuus.
Seuraava argumentti saattaa herättää huvittuneisuutta, mutta
rehellisesti uskon, että sellainen pasirautiaismainen tulikivenkatkuinen
pukukoppipuhe saattaisi oikaista muutaman nuoren elämän oikealle polulle.
Jakkupukuinen sosiaalitäti ei ehkä ole sellainen auktoriteetti, jonka puheilla
hirveästi vaikutusta enää tuossa vaiheessa olisi. Uskon, että etenkin
miespuolisille syrjäytyneille tuollainen palopuhe saattaisi toimia. Monesti on
kuullut elämän kääntyneen, kun joku läheinen on pitänyt tuollaisen ”katso
itseäsi peiliin” puheen, mutta voisiko yhteiskunnan tukiverkosto tarjota jotain
samanlaista, kun käytössä olevat keinot on todettu ilmeisen toimimattomiksi?
Korkeakoulutuksen sijaan tältä puhujalta vaadittaisiin karismaa ja kokemusta.
Joku itsensä pohjalta ylös kammennut kansantajuinen arjen sankari voisi olla
ihan toimiva vaihtoehto. Jos tuolla keinolla saataisi edes muutaman henkilön
suunta muutettua ja heidät opiskeluihin ja työelämään kiinni, niin sekin olisi
jo lottovoitto.
Dokumentin nuoret ovat tuskin myöskään tulleet ajatelleeksi
sitä, että jos he olisivat syntyneet Suomen sijasta Viroon, niin he olisivat
suurella todennäköisyydellä jo kuolleet kadulle. Siellä kun ei ole
Nuorisosäätiötä tarjoamassa halpoja vuokra-asuntoja, ja yhteiskunnan
tukiverkosto on muutenkin olematon. Toki on ymmärrettävää, että kurjuuden
keskellä velloessa on vaikeata olla kiitollinen.
Kokonaisuutena dokumentin esiin nostamat asiat ovat todella
vaikeita. Yhtäältä tekisi mieli vaan huutaa näille saamattomille vetelyksillä,
toisaalta moinen käytös olisi todella lapsellista, kun hyvin harva tuossa
tilanteessa omasta halustaan on, ja kyllähän meillä jo kristinuskon perusteiden
mukaan jonkinlainen vastuu lähimmäisestä on. Jos ongelmaan olisi helppo
ratkaisu, se olisi varmasti jo korjattu. Mitään yksittäistä viisaudenkiveä
minullakaan ei ole tarjota, mutta aiheen pinnalla pitäminen, mahdollisimman
aikainen puuttuminen, ongelman tiedostaminen ja sosiaalitoimen toimintamuotojen
hivuttaminen maanläheisempään muotoon sen jakkupukuisen maisterin sijaan voisi
toimia osaratkaisuna yhteiskunnan puolelta.
- -
Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti