maanantai 4. marraskuuta 2013

Hilton



Yle lähetti viikko sitten (28.10) Virpi Suutarin tekemän dokumenttielokuvan Hilton. Dokumentissa seurattiin neljän Nuorisosäätiön vuokra-asunnossa Itä-Helsingissä asuvan nuoren, sekä keski-ikäisen (toisaalla asuvan) Maken elämää. Nuorista kolme oli miehiä ja yksi nainen, iältään nuoret olivat 20:n ja 30:n välissä. Nimi Hilton oli tietenkin parodia maailman kuuluisimmasta hotelliketjusta.

Kuten noista lähtökohdista saattoi päätelläkin, näillä nuorilla ei mennyt erityisen hyvin. He eivät käyneet koulussa tai töissä. Elämää leimasivat päihteet, maksuhäiriöt, väkivalta ja köyhyys (sanan monissa eri merkityksissä). Nämä asiat muodostivat ”kurjuuden kehän”, jossa yksi asia ruokki toista ja ulospääsyä oli vaikea löytää. Yksi toistuva teema dokumentissa oli laskujen repiminen. Laskun kolahtaessa postiluukusta se revittiin silpuksi ja heitettiin ”lumisateena” ilmaan. Minulla oli vaikeuksia käsittää, miten kukaan voi suhtautua asiaan tuolla tavalla. Kaitpa he kokivat, että peli oli menetetty, ja että ”millään ei ole mitään väliä.” Toisena jatkuvasti esille nousevana teemana olivat sisällä tupakointi ja hallitsematon alkoholinkäyttö.

Dokumenttia katsoessa heräsin pohtimaan yksilön ja yhteiskunnan vastuuta. On aivan selvää, että useimmilla tuohon tilaan päätyneillä nuorilla on takanaan rankkoja ja traumaattisia kokemuksia, joita ei sovi vähätellä. Dokumentti ei tarkemmin avannut perhetaustoja, mutta voisi olettaa, että taustalta ei löydy 1940-luvun Suomi-filmien porvarillista perheidylliä, vaan rikkonaisuutta, väkivaltaa, päihteitä ja lastenkoteja. On päivänselvää, että tuollaiseen ympäristöön syntyneillä lapsilla on heikommat lähtökohdat, ja siinä kohtaa tulee se yhteiskunnan vastuu. Tilanteeseen on osattava ja uskallettava puuttua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Oli se väylä sitten mikä hyvänsä, näistä lapsista sosiaalitoimen on ”saatava koppi” ja annettava tukea aina sinne aikuisuuden kynnykselle saakka.
Toinen asia on sitten se yksilö. Tuhansilla ihmisillä on ollut kurja lapsuus, mutta heistä suurin osa on kuitenkin kammennut itsensä jaloilleen ja menestynyt elämässään. Tämä on puhdas fakta, ja siihen peilaten ei voi pitää hyväksyttävänä sitä, että omaa ”vetelyyttä” vielä kolmekymppisenä puolustellaan rankalla lapsuudella. Onhan se iso tekijä, eikä sitä kukaan ole kiistämässä, mutta minkä takia sitten suuri osa nousee sieltä jaloilleen? Ehkäpä se oma asenne kuitenkin on se tärkein tekijä. Dokumentin henkilöt myös kritisoivat ”lässyttäviä sossutätejä” ja turhautuivat ”miljooniin lappuihin”, mitä sossuun piti kiikuttaa. Toisaalta kuultiin myös itseinhoisia puheenvuoroja, jossa tavallaan myönnettiin oma saamattomuus. 

Seuraava argumentti saattaa herättää huvittuneisuutta, mutta rehellisesti uskon, että sellainen pasirautiaismainen tulikivenkatkuinen pukukoppipuhe saattaisi oikaista muutaman nuoren elämän oikealle polulle. Jakkupukuinen sosiaalitäti ei ehkä ole sellainen auktoriteetti, jonka puheilla hirveästi vaikutusta enää tuossa vaiheessa olisi. Uskon, että etenkin miespuolisille syrjäytyneille tuollainen palopuhe saattaisi toimia. Monesti on kuullut elämän kääntyneen, kun joku läheinen on pitänyt tuollaisen ”katso itseäsi peiliin” puheen, mutta voisiko yhteiskunnan tukiverkosto tarjota jotain samanlaista, kun käytössä olevat keinot on todettu ilmeisen toimimattomiksi? Korkeakoulutuksen sijaan tältä puhujalta vaadittaisiin karismaa ja kokemusta. Joku itsensä pohjalta ylös kammennut kansantajuinen arjen sankari voisi olla ihan toimiva vaihtoehto. Jos tuolla keinolla saataisi edes muutaman henkilön suunta muutettua ja heidät opiskeluihin ja työelämään kiinni, niin sekin olisi jo lottovoitto. 

Dokumentin nuoret ovat tuskin myöskään tulleet ajatelleeksi sitä, että jos he olisivat syntyneet Suomen sijasta Viroon, niin he olisivat suurella todennäköisyydellä jo kuolleet kadulle. Siellä kun ei ole Nuorisosäätiötä tarjoamassa halpoja vuokra-asuntoja, ja yhteiskunnan tukiverkosto on muutenkin olematon. Toki on ymmärrettävää, että kurjuuden keskellä velloessa on vaikeata olla kiitollinen. 

Kokonaisuutena dokumentin esiin nostamat asiat ovat todella vaikeita. Yhtäältä tekisi mieli vaan huutaa näille saamattomille vetelyksillä, toisaalta moinen käytös olisi todella lapsellista, kun hyvin harva tuossa tilanteessa omasta halustaan on, ja kyllähän meillä jo kristinuskon perusteiden mukaan jonkinlainen vastuu lähimmäisestä on. Jos ongelmaan olisi helppo ratkaisu, se olisi varmasti jo korjattu. Mitään yksittäistä viisaudenkiveä minullakaan ei ole tarjota, mutta aiheen pinnalla pitäminen, mahdollisimman aikainen puuttuminen, ongelman tiedostaminen ja sosiaalitoimen toimintamuotojen hivuttaminen maanläheisempään muotoon sen jakkupukuisen maisterin sijaan voisi toimia osaratkaisuna yhteiskunnan puolelta.
-        -  Matti


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti