Koska en ole naimisissa eikä pahemmin lapsiakaan ole, niin
elämäni suurin saavutus lienee se, että pääsin yliopistoon sisään ensimmäisellä
yrittämällä. Joillekin tuo lienee melko arkipäiväinen juttu, mutta omalla
kohdalla tuo tapahtui vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Sen kummemmin
syyttämättä vanhempia tai ketään muutakaan voi huoletta todeta, että
lähtökohdat eivät todellakaan olleet parhaat mahdolliset. Monille varmasti oli
yllätys, että onnistuin tuossa. Ehkäpä tärkeintä tuossa oli, että sain muutaman
asian todistetuksi itselleni. ”Minusta on muuksikin kuin perusduunariksi, en
minä aivan tyhmä ole.”
Yliopisto oli unelma, jonka onnistuin saavuttamaan. Siitä
olen ylpeä varmasti loppuelämäni ajan. Kuten myös siitä, että ensimmäisenä
vuonna opinnot sujuivat erittäin hyvin ja sain hyviä arvosanoja sekä ison kasan
opintopisteitä. Alun alkaenkin tuo oli riskipeliä. Tiesin jo ennalta, että aiempina
vuosina tekemieni virhearvioiden vuoksi opiskeluajasta tulisi rahallisesti
äärimmäisen tiukkaa. Positiivisesti kuitenkin ajattelin, että opintolainan ja
osa-aikatöiden avulla pystyisin elämään. Noh, töitä ei sitten
opiskelupaikkakunnalta löytynyt ja tänä keväänä raha-asiat luisuivat kaaokseen.
Vielä toukokuussa ajattelin, että tekemällä kesän töitä
saisin homman haltuun ja palaisin syyskuussa yliopistolle. Tuossa vaiheessa en
vielä kuitenkaan käsittänyt, että kuinka syvälle itse asiassa olin kerennyt jo
pudota. Kävikin niin, että kesäkuukausien ajalta tullut palkka meni pitkälti
keväältä jääneiden lainojen takaisinmaksuihin. Vielä heinäkuun loppuunkaan mennessä
en ollut saanut säästöön yhtään lanttia. Siinä vaiheessa tiesin, että tästä ei
tule mitään. Ainoa vaihtoehto kuopasta ylös kaivautumiseksi olisi täysiaikainen
työnteko.
Onneksi minulla kuitenkin on Securitas-niminen turvaverkko
johon on turvallista pudottautua ja hyvä ystävä nimeltään Marko, joka otti
minut kotiinsa asumaan. Vaikka ylläolevan tekstin perusteella voisi luulla,
että olisin katkera ja pettynyt asioiden kulusta, näin ei ole. En ajattele,
että palasin häntä koipien välissä entiseen työhöni kun en pärjännyt
opiskeluissa, koska tämä ei pidä paikkaansa. Ajattelen niin, että olen
vakituisessa työssä arvostetussa yhtiössä, jossa myös minua arvostetaan. Tästä
todisteena se, että olen koko ajan saanut tehdä töitä sellaisissa
toimeksiannoissa, joihin ei ihan ketä tahansa kehdata laittaa. Tulkitsen sitä
niin, että minua arvostetaan ja olen tehnyt jotain oikein.
Ateistien kannattaa ehkä nyt lopettaa lukeminen. Nimittäin tärkein
voimavara, joka on auttanut kestämään nämä kipeät päätökset, on usko. Usko
siihen, että minun rikkauteni on sydämessä, ei pankkitilillä. Ennen kaikkea
usko siihen, että mitä tahansa tapahtuu, minä tulen olemaan turvassa.
Eräänlainen voittamattomuus-kompleksi. Mitä ikinä eteeni laitetaankin, minä
selviän siitä voittajana, minua ei voi satuttaa.
Näistä syistä johtuen en ole masentunut ja surumielinen. Näin kävi, koska näin oli tarkoitus käydä. Minulla
on hymy huulilla ja odotan haasteita, mitä Securitas lähitulevaisuudessa
tarjoaa. Nyt se on itsestä kiinni, kuinka tilanteeseen asennoituu. Henkilökohtaisesti
olen löytänyt ”rauhan” tämän asian kanssa, eikä se harmita enää yhtään. Ainoa
harmituksen lähde on se, että tiedän pettäneeni useamman henkilön Joensuun suunnalla
tehdessäni tällaisen yhtäkkisen katoamistempun. Siitä olen edelleen pahoillani.
Matteuksen evankeliumi 6; 26-27
Katsokaa taivaan
lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti
teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia
kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään
vertaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti