Ikuinen kasvu

Tilastokeskuksen tutkimus vuodelta 2012 kertoo, että suomalaisten kotitalouksien nettovarallisuus on yli kaksinkertaistunut viimeisen 20:n vuoden aikana. Samalla kuitenkin mainitaan, että varallisuus jakautuu epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin. 

Tilasto sotii pahemman kerran ”mutuani” vastaan. Tuntumani kun on ollut se, että varallisuuden hankkiminen asuntojen, autojen ja muun kiinteän omaisuuden kautta on yhä hankalampaa. Pätkä- ja projektityön yhteiskunnassa kun moisia suuria hankintoja ei vaan uskalleta tehdä. Mutta ehkäpä olin väärässä ja meillä meneekin paremmin kuin koskaan. 

Toisaalta tilastojen takaa luettavissa on synkempi totuus. Tutkimus toteaa, että nettovarallisuus on suurimmillaan juuri ennen eläkkeelle siirtymistä. Pienimmillään se on alle 25-vuotiailla. Melko itsestään selvä fakta. Tilasto ei kuitenkaan pysty ennustamaan sitä pääsevätkö nykyiset kaksvitoset koskaan sille varallisuuden tasolle, jossa nyt eläkeikää lähestyvät ovat? Savolainen viisaus suattaapi olla tai suattaapi olla olematta sopii tähän kohtaan. 

Se isompi kysymys, jota olen pyöritellyt kuulukin niin, että voiko varallisuus ja talouden kasvu jatkua ikuisesti? Elintaso ja varallisuus on noussut huimasti viimeisen sadan vuoden aikana sota-ajat pois lukien. Tuleeko jossain vaiheessa huippu vastaan, vai onko ihminen niin nokkela että keksii aina uusia elintason nostamisen keinoja? 

Tarkastellaanpa asiaa valtiontalouden tasolta. Vaikeina aikoina poliitikot toistelevat yhtä autuaaksi tekevää viisautta. Kunhan vaan saadaan vienti kasvuun, niin kaikki ongelmat lutviutuvat itsekseen. Se vaan mietityttää, että haluaako muu maailma ostaa romua, johon jo tällä hetkellä hukkuu. Tietysti joku pitkälle jalostettu uusi innovaatio kuten Nokian puhelimet aikanaan voi lyhyellä aikavälillä tarkoittaa kissanpäiviä, mutta sekään ei ole ikuista. 

En nyt halua kirjoituksella viestittää omalle ikäluokalle kurjaa huomista ja vielä kurjempaa ensi viikkoa. Sanon vaan sen, että taloudellisen kasvun ylläpitäminen ikuisesti lienee mahdotonta.

Poliittisen vallan ulkoistaminen

Tällä hetkellä Helsingin Etelärannassa käydään eläkeneuvotteluja. Osapuolina neuvotteluissa on Elinkeinoelämän Keskusliitto (työnantajapuoli) sekä ammattiliittojen kattojärjestöt SAK, STTK ja Akava. (työntekijät)

Eläkejärjestelmään tehtävät uudistukset ovat valtavan isoja asioita. Erityisesti neuvotteluissa tulee ottaa huomioon ylisukupolvisuus ja tasavertaisuus. Suomen väestön vanhetessa huoltosuhde tulee heikkenemään ja sen vuoksi saavutettujen eläke-etuuksien ylläpito vaatii luovia poliittisia päätöksiä. Kuinka nykyisten kaksvitosten, puhumattakaan vastasyntyneiden eläkkeet turvataan? Noiden lisäksi neuvotteluissa on monia muita varsin painavia kysymyksiä. 

Kyseessä on siis kokoluokaltaan massiivinen poliittinen päätös. Omasta mielestäni tasavallassa ylintä päätäntävaltaa tässä asiassa tulisi käyttää hallituksen, jonka edustajat kansa on demokraattisesti valinnut. Minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää, minkä vuoksi näin valtava päätös on ulkoistettu etujärjestöille. Paino sanalla etujärjestö. Onko syytäkään olettaa, että heille on kokonaisvaltaisesti kansalaisten paras mielessä? Tuskinpa vaan, eiköhän tärkeintä ole se oman ryhmän etujen puolustaminen. 

Mitenkä olisi, jos eläkeratkaisusta päättäisikin Suomen hallitus työministerin johdolla? Simppeliä, eikö?

Hulttioiden vähemmistö?

Harvoin mikään tieteellinen julkaisu herättää yhtä paljon julkista keskustelua kuin Raija Eevan tutkielma yksinasuvista. Lakonisesti voisi todeta, että jo oli aikakin. Joka neljäs suomalainen asuu yksin, suurin osa työssäkäyviä. Helsingin kotitalouksista yli puolet on yksinelävien. Kyseessä on niin suuren mittaluokan ilmiö, että poliittisten puolueidenkin on siihen pikku hiljaa herättävä. 

Maalaisjärkeä soveltamalla on helppo todeta, että yksin asuminen on kallista. Pääkaupunkiseudulla jopa niin kallista, että kohtuullisen elintason ylläpitämiseen ei mikään perusduunarin palkka riitä. On suorastaan hämmentävää, että yksinasumisesta on alettu keskustelemaan laajemmalti vasta ihan viime viikkoina. Syynä lienee se, että yksinasuvat eivät pidä kovaa ääntä itsestään. Ehkäpä yksinasuvien joukossa on paljon ”kyllä minä pärjään” mielialaa. Ehkäpä on myös niin, että yhteiskunta on pienestä pitäen opettanut yksinelävän aikuisen olevan hylkiö, ressukka tai muuten vaan outo. Voi olla, että tuon leiman vuoksi suuri osa yksinasuvista pitää mieluummin murheet sisällään. 

Yleisen mielipiteen mukaan työikäisiä yksinasuvia on kahdenlaisia. Ensinnäkin niitä outoja hyypiötä, jotka eivät kelpaa kellekään ja toisekseen niitä itsekkäitä mulkvisteja, jotka eivät osaa ottaa vastuuta mistään tai sitoutua mihinkään. Yksinäisyys on oma valinta, joten on aivan oikeutettua että he maksavat valintansa seurauksista. 

Vai olisikohan sittenkin niin, että asia ei olekaan näin mustavalkoinen? Omaan tuttavapiiriin kuuluu paljon yksinasuvia ja suurin osa heistä ei osu kumpaankaan kategoriaan. Yksinasuvat eivät ole outoja ressukoita tai itsekkäitä mulkvisteja. Ennemminkin näen ilmiön suurempana kehityskulkuna länsimaisessa yhteiskunnassa. Voisinpa vaikka vannoa, että 20 vuoden kuluttua yksinasuvien kotitalouksia on vielä nykyistäkin huomattavasti enemmän. Näin ollen kyseessä ei ole mikään hulttioiden vähemmistö, vaan yhteiskuntamme ilmiö, joka on rakenteellinen. Sen vuoksi asiaan täytyy osata reagoida (kiihkottomasti) yhteiskunnan eri osa-alueilla. Nyt on hyvä hetki aloittaa.