The Zone of Interest oli elokuvakokemuksena eriskummallinen. Kaikki tapahtuu piinallisen verkkaisesti, joka saa odottamaan dramaattista käännekohta, jonka jälkeen tapahtumat pääsisivät kunnolla vauhtiin. Sitä ei koskaan tule. Elokuva loppuu yhtä mitäänsanomattomasti kuin alkoikin.
Elokuva kertoo korkea-arvoisen natsiupseerin Rudolf Hössin ja hänen perheensä arkisesta elämästä 1940-luvun alussa Auschwitzin tuhoamisleirin kupeessa. Varakkaalla Hössin perheellä on upea talo kauniine puutarhoineen. Pienet lapset, koirat ja palvelusväki tuovat taloon elämää. Hössin vaimo Hedwig pyörittää tätä kotitaloutta sellaisella tarmolla kuten muutkin aikakautensa varakkaisiin naimisiin päässeet naiset. Rudolf keskittyy työhönsä pilkuntarkalla tehokkuudella ja antaumuksella.
Hössin perheen kaunista puutarhaa ympäröi muuri, jonka takana kohoavat Auschwitzin kuolemantehtaan tympeät piiput. Kertaakaan elokuvan aikana ei näytetä mitä muurin takana tapahtuu. Ainoat viitteet tähän ovat ahdistavan ääniraidan ajoittaiset tuskanhuudot ja ”tehtaan” piipuista tupruava sakea savu, joka haisee kuvottavalta. Saadakseen elokuvasta jotain irti, on tunnettava hieman toisen maailmansodan historiaa.
Rudolf Höss oli Auschwitzin keskityleirin komendantti ja vastuussa miljoonien juutalaisten murhaamisesta. Hän on yksi historian pahimmista massamurhaajista ja sotarikollisista. Lähestymiskulma ei kuitenkaan ole tämä kaikista ilmeisin – sen sijaan Rudolfia kuvataan kuin ketä tahansa vastuullisessa työssä raatavaa perheenisää. Hän pyrkii tarjoamaan perheelleen mahdollisimman hyvän elämän, mutta kamppailee myös lihan houkutusten kanssa anteliaiden palvelustyttöjen ympäröimänä. Elokuvan kantava tarina onkin lähinnä Rudolfin ja Hedwigin monisyinen parisuhde ja sen ylläpitäminen.
Elokuvassa oli kaksi itseeni erityisen vaikutuksen tehnyttä kohtausta. Ensimmäinen näistä oli, kun Höss kutsui kotiinsa teollisuusinsinöörin esitelmöimään uutta innovaatiotaan. Insinööri esittää kylmän viilein teknisin termein, kuinka hänen keksintönsä olisi juuri paras ja tehokkain menetelmä juutalaisten massamurhaamiseen. Mainitsematta ollenkaan sitä, että keksintö on luotu juuri tätä tarkoitusta varten. Toisessa erityisen vaikuttavassa kohtauksessa Hedwigin äiti on saapunut vierailulle ja naiset ovat puutarhassa kierroksella. Hedwig esittelee äidilleen upeita kukkia ja tekemiään istutuksia. Äiti on puutarhasta niin lumoutunut, että tokaisee: ”tämähän on paratiisi!” Samalla kun vieressä olevista piipuista tupruttaa löyhkäävää savua.
Päällisin puolin elokuva on tylsä ja dokumentaarinen. Siinä vain seurataan hyvin toimeentulevan saksalaisperheen arkea 1940-luvun alussa. Tunnelma on kuitenkin alati ahdistava ja se johtuu katsojalla olevasta esitiedosta siitä, mitä taustalla oikeasti tapahtuu.
Elokuva jättää tilaa monille filosofisille ja psykologisille tulkinnoille. Rudolf Höss oli ihmishirviö, mutta tässä hänet pakotetaan kohtaamaan tavallisena perheenisänä, aivan normaalina ihmisenä. Holokaustin hirveyksiin ei viitata missään vaiheessa suoraan, ainoastaan hienovaraisin vihjauksin, jotka jäävät katsojan tulkittaviksi. Pohjimmiltaan elokuva kertoo pahuudesta. Siitä, kuinka äärimmäinenkin pahuus osaa pukeutua tavanomaisuuden kaapuun. Se pakottaa kohtaamaan raadollisen todellisuuden, jossa pahuutta ei voi erottaa paljaalla silmällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti