Kotimaiset elokuvat ja draamasarjat eivät ole kuuluneet suosikkeihini. Liian usein ne ovat osoittautuneet pettymyksiksi keskinkertaisella juonella, keskinkertaisella näyttelijätyöllä ja kammottavalla äänenlaadulla, jossa tehosteet pauhaavat tuhannen auringon voimalla, mutta puheesta ei saa mitään selvää. Voisi sanoa, että jossakin määrin olen niitä jopa vältellyt, koska ulkomaista paremmin tuotettua tarjontaa on helposti saatavilla.
Muutamia poikkeuksia toki on ja viimeisin näistä on Ylen tuottama tositapahtumista innoituksensa ammentava draamasarja Helsinki-syndrooma. Tarina alkaa siten, että huoltomieheksi naamioitunut Elias Karo (Peter Franzen) ottaa Helsingin Sanomien toimituksen panttivangiksi. Karo ei ole kuitenkaan mikä tahansa kaappari lunnasvaatimuksien kanssa, vaan hänen motivaationsa on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen: hän haluaa saattaa Suomen valtion vastuuseen 1990-luvun laman aikana tekemistään rikoksista.
Sarja sekoittaa faktaa ja fiktiota herkullisella tavalla, ja sitä voisikin kutsua vaikka historiasaduksi. Se kertoo erään — hyvin mahdollisen ja realistisen — tulkinnan siitä, miten asiat menivät. Juonen edetessä keskeiseen osaan nousee presidentti Mauno Koiviston pitämä oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, jonka historia tuntee nimellä Koiviston konklaavi. Kyseinen tilaisuus järjestettiin oikeasti Presidentinlinnassa 6. toukokuuta vuonna 1992. Väitteiden mukaan presidentti Koivisto puuttui oikeuslaitokseen riippumattomuuteen painostamalla oikeuslaitosta tekemään päätöksiä pankkien eduksi. Presidentti oli tyytymätön siihen, että Korkeimman Oikeuden 3.4.1992 antaman päätöksen mukaan pankilla ei ollut yksipuolista oikeutta nostaa lainansaajan korkoa. Linja muuttui konklaavin jälkeen ja päätökset tehtiin poikkeuksetta pankkien hyväksi. Tuhannet yrittäjät ajautuivat konkurssiin, heidän omaisuutensa pakkohuutokaupattiin pilkkahintaan ja yrittäjät jäivät vuosikymmeniksi velkavankeuteen. Itsemurhat ja pahoinvointi räjähtivät.
Elias Karon isä oli yksi laman suorista uhreista. Valitettuaan päätöksistä kaikkiin oikeusasteisiin oikeutta saamatta, hän hirtti itsensä koivunoksaan. 1990-luvun laman pitkä varjo on seurannut Eliasta koko hänen nuoruutensa ja aikuisiän ajan. Tästä lähtökohdasta tapahtumat alkavat purkautumaan.
Sarjan aikana Elias Karo pitää useita paatoksellisia monologeja. Yksi niistä on toisen kauden jaksossa kuusi, jossa hän kertoo poliisille:
Kuule Jarmo, jos mä joskus pystyisin tekemään ton tyyppisen rikoksen, tekisin sen luultavasti niin, että niitä rahoja ei sais koskaan takas. Vaik mä jäisinkin kiinni. Jakasin ne rahat sellasille tahoille, joita autetaan lottorahoillakin. Nuorten auttamiseen, kuntoutukseen, kulttuuriin, lasten urheiluun, mielenterveystyöhön, terapiaan. Mä antaisin niille joka vuosi ison summan rahaa vuosikymmenen ajan. Sillain mä toimisin.
Karon motivaatio on ideologinen. Hän suree hyvinvointivaltion kuolemaa.
Viime viikolla uutisoitiin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitoyhtymä HUS:in massairtisanomisista. Vähintään 280 työntekijää tulee saamaan kenkää leikkausten vuoksi. Tänään uutisoitiin Kelan jättileikkauksista, jotka ovat suurimpia vuosikymmeniin. Siitä huolimatta, että työttömyyden ja mielenterveysongelmien kasvun myötä Kela on ylityöllistetympi kuin koskaan. Lokakuussa uutisoitiin, kuinka Mieli ry:ltä leikataan yli 450 000 euroa valtionavustuksia. Vastaavia uutisia löytyy pelkästään tältä vuodelta vaikka millä mitalla.
Helsinki-syndrooma osuu ajan henkeen. Suomalainen hyvinvointivaltioprojekti saavutti huippunsa juuri 1990-luvulle saavuttaessa. Kolmenkymmenen vuoden aikana on ollut monia vaiheita, mutta trendi on selvä: arvot ovat koventuneet, yksilönvastuu on korostunut ja palveluja ajetaan vähitellen alas. Tämä vauhti on kiihtynyt erityisesti nykyisen hallituskauden aikana. Paluuta entiseen ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti