Yksin kaiken keskellä

Nuorten yksinäisyys ja syrjäytyminen on Suomessa yhä kasvava ongelma, johon on otettu kantaa jopa tasavallan presidenttiä myöten. Toden teolla julkisen keskustelun keskiöön se on juurtunut ikävien kouluampumistapausten jälkeen.

Miten se on sitten ylipäätään mahdollista, että Suomen kaltaisessa länsimaisessa hyvinvointivaltiossa nuoret monesti kokevat olonsa ahdistuneeksi ja ääritapauksissa se purkautuu kouluampumisten kaltaisina tragedioina? Ehkäpä siinä onkin se syy. Kehitysmaissa nuorille (tai aikuisillekaan) ei jää aikaa pohtia henkistä hyvin- tai pahoinvointiaan, koska päivittäinen elämä koostuu hyvin simppeleistä asioista: kuinka ruokkia itsensä ja perheensä ja missä käydä peseytymässä ja hankkia puhtaat vaatteet. Tuollaisen todellisen kurjuuden keskellä ei varmastikaan jää aikaa henkisen puolen asioiden vatvomiselle. Valmiiksi rakennetussa maassa, kuten Suomessa, elämänsä voi käytännössä omistaa noiden märehtimiselle.

Yhtenä syynä voisi nähdä yhteisöllisyyden murentumisen. Mitä pidemmälle 2000-lukua ollaan eletty, sitä enemmän yksilöllisyys, individualismi, on noussut määrittäväksi arvoksi. Onko tämä kuitenkin mennyt jo liian pitkälle? Välitetetäänkö enää kenestäkään muusta kuin itsestä? Oman edun ajaminen ja suoranainen egoismi tuntuu vallitsevan ja vastuussa ei olla kuin omista teoistaan. Uskonnon merkitys arkipäivässä on häviävän pieni. Vaikka kirkkoon kuuluttaisikin nimellisesti, niin sellaiset arvot kuten lähimmäisenrakkaus ovat saaneet tehdä tilaa henkilökohtaiselle eduntavoittelulle ja monesti asioita ajatellaan vain taloudellisen hyödyn näkökulmasta.

On ehdottomasti hyvä, että valinnanvapautta riittää esimerkiksi ammatin suhteen. Tytön elämä ei ole enää valmistautumista pelkkää äitiyttä varten, eikä pojan tarvitse valmistautua perimään isänsä maatilaa. Positiivisen kehityskulun kääntöpuolena voi nähdä ”pakkovalinnan.” Traditiot ja normit eivät enää määrää nuoren tulevaa paikkaa yhteiskunnassa, vaan se tulee itse löytää. Ja valinnanvaraa liittää ähkyksi asti. Media tarjoaa hirveän määrän malleja siitä, millainen voisi olla. Kaikki tämä luo todella paljon painetta nuorelle ja mikäli päivänselviä suuntaviivoja ei ole, valinnasta voi koitua ylitsepääsemätön tehtävä. Omaa itseään on yhä hankalampi löytää. Tähän pakettiin kun lisää koulutus- ja työpaikoista käytävän armottoman kilpailun, niin eipä ihme jos tilanne aiheuttaa ahdistuneisuutta.

Samaan ongelmavyyhtiin voisi kietoa myös vanhempien muuttuneen roolin. Vanhemmat eivät ole niinkään kurinpitäjiä ja kasvattajia, vaan enemmänkin lapsensa kavereita ja neuvottelukumppaneita. Näin ollen selkeää ohjailua ja kuvainnollista potkimista tiettyyn suuntaan pidetään pahana. Ajatellaan, että jokaisen täytyy saada päättää omasta elämästään, myös oman lapsen. Tämänkaltaisella vapaammalla kasvatuksella on kiistatta hyvät puolensa, mutta myös ne huonot. Nuori voi jäädä neuvottomaksi, kun oman elämänsä suunta pitäisi osata niin varhain hahmottaa.

Neljännesvuositulokset, sekuntimediat, liikkuuvuuden ja joustavuuden vaatimukset. Elämä on nykyään hyvin hektistä, ja se vaatii yksilöltä yhä enemmän sopeutumiskykyä. Vielä 30-40 vuotta sitten koulutus oli varma väylä parempaan elämään. Hankkimalla korkeakoulututkinnon käytännössä lunasti lippunsa mukavaan keskiluokkaiseen elämään, ja tiesi, että jonain päivänä esimerkiksi oman asunnon ostaminen oli täysin mahdollista. Enää näin ole. Korkeakoulutettuja on paljon, ja työelämän vaatimukset muuttuvat hyvin nopealla syklillä. Kurjuutta ja syrjäytymistä voi yrittää ehkäistä kouluttautumalla, mutta mikään varma keino se ei enää ole. Kuullessaan uutisista yhä lisääntyvästä akateemisesti koulutettujen työttömyydestä, saattaa nuori helposti tulla johtopäätökseen, jossa vaiva ei ole sen arvoista. Epävarmuus jäytää nykypäivän yhteiskuntaa. Varmaa reseptiä menestykseen ei tunnu enää olevan.

Individualismia tukeva aika, pakkovalinta, vanhempien muuttunut rooli ja yleinen epävarmuus. Siinä alkaakin olla rakenteista kumpuavia syitä, jotka saattavat syöstä nuoren ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Vastuuta ja valinnanvapautta on ehkä liikaakin, ja se aiheuttaa kohtuuttomat paineet. Oman paikan etsiminen on yhä haastellisempaa ja kilpailuhenkisempää. Saattaakin olla, että käsien ylös nostaminen ja antautuminen on se helpompi ratkaisu. Kun näiden paineiden alle on kertaalleen muserruttu, niin niistä raunioista ylöspääseminen onkin työlästä. Helposti jättäydytään koulu- ja työelämän ulkopuolelle ja syrjäydytään. Yksinäisyys ja masennus kulkevat näiden kanssa käsi kädessä. Näistä taasen kumpuavat korkeat itsemurhaluvut ja kouluampumisten kaltaiset ääritapaukset.

Yhteiskunta voi lieventää ongelmaa satsaamalla ennaltaehkäisevään nuorisotyöhön ja ongelmien tunnistamiseen ennen kuin ne rönsyävät liian laajoiksi. Tämä on kuitenkin vain ensiapua. Vaikka kuinka puhaltelisit ja painelisit rintakehää oikeaoppisesti, on suuri mahdollisuus että uhri siitä huolimatta menehtyy. Ongelma on rakenteellinen ja sen vuoksi sitä ei voi ratkaista – vain lievittää.

Duuniin stadiin!

Tilanne on kestävä, kun noin kolmasosa kuukausittaisesta nettotulosta kuluu asumiseen. Ikävä tosiasia on vaan se, että yhä harvemmalla tuo toteutuu. Suomessa asuminen maksaa 26% enemmän (HS 23.3) kuin euroalueella keskimäärin ja etenkin pääkaupunkiseudulla kohtuuhintaiset vuokra-asunnot ovat 1990-luvun kaikuja.

Tilanne on päässyt jo niin vakavaksi, että se aiheuttaa kansantaloudellisia ongelmia. Pääkaupunkina Helsinki on myös kansantalouden veturi, ja sen ongelmat heijastuvat koko maahan. Töitä kyllä löytyy, mutta mihinkäs sen päänsä kallistaa työpäivän päätteeksi? Nykyisellä vuokratasolla Helsinkiin ei yksinasuvan ihmisen kannata muuttaa, ellei ole saanut erittäin hyvin palkattua työtä, ja sellaista harvemmin nuorille henkilöille on tarjolla. Matalapalkka-aloilla työskentelevän nuoren parinkin tilanne alkaa olla siinä rajoilla. Tuloilla ehkä selviää nipin napin juoksevista kuluista, mutta säästöön (esimerkiksi tulevaa omistusasunnon ostoa varten) ei taatusti jää montaa euroa. Lopulta tilanne johtaa siihen, että korkeasta vuokratasosta johtuen myös heidän tulevat lapsensa mitä todennäköisemmin päätyvät vuokra-asujiksi. Syntyy sukupolvet ylittävä ”vuokraloukku.”

Muuttaminen pääkaupunkiseudulle työn perässä on koko ajan vaikeampaa. Otetaan vaikka esimerkiksi ammatillisen koulutuksen käynyt vastavalmistunut metallityöläinen. Lähiseudulta ei töitä löydy, mutta pk-seudulla niitä riittäisi. Lisäksi nuori olisi halukas muuttamaan vireään pääkaupunkiin ja sitä kautta hankkimaan arvokasta elämänkokemusta. Hän päättää laittaa asuntohakemuksen Helsingin kaupungille noin 24 000:n (yle.fi) muun hakemuksen jatkoksi. Syynä tähän on se, että nuoren mielestä kaupungin vuokra-asunnot ovat ainoita, joihin hänellä olisi varaa.

Hyvin nopeasti nuorelle selviää, että kaupungin kautta hän ei tule asuntoa saamaan. Etusijalla ovat kiirelliset hätätapaukset, joita kriteereitä hän ei täytä. Seuraava vaihtoehto voisi olla hakemusten laittaminen yleishyödyllisille asuntorakennuttajille VVO:lle ja Satolle. Heidänkin asuntoihin on kuitenkin jonot, ja etusijalle ovat hätätapausten lisäksi jo valmiiksi pk-seudulla asuvat henkilöt. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta viimeisenä oljenkortenaan nuori hakee vielä asuntoa yksityisiltä vuokranantajilta.

Oletetaan, että pienen onnenkantamoisen kauttakin nuorelle tarjotaan asuntoa yksityiseltä vuokranantajalta. Asunto on noin 30:n neliön yksiö Helsingissä ja vuokra 900e/kk. Vuokra on nuoren mielestä kova, mutta hän laskeskelee selviävänsä siitä tinkimällä muista kustannuksista. Kunnes eteen iskeekin seuraava ongelma: vuokranantaja vaatii etukäteisvakuudeksi kahden kuukauden vuokraa. Eli nuoren täytyisi ensitöikseen maksaa kolmen kuukauden edestä vuokraa, 2700 euroa. Lisäksi nuoren kontolle kaatuvat normaalit muuttokustannukset. Mikäli lähipiiri ei pysty auttamaan, vaihtoehdoksi jää hakea pankista kulutusluottoa muuttoa varten. Nuori päättääkin toimia näin ja henkilötakausta vastaan pankki antaa 4 000:n euron kulutusluoton uuden elämän starttaamista varten.

Mutta entäs sitten kun on ”onnellisesti” kotiuduttu Helsinkiin? Nuorelle vähän – tai ei ollenkaan – työkokemusta omaavalle työntekijälle ei hyväpalkkaisia työpaikkoja ole tarjolla. Ammattitaito toki karttuu vähitellen, mutta selkeää ansiotason nostoa ei ole tiedossa vuosikausiin. Nuori joutuu tinkimään ruuasta lähtien peruasioista, ja lisäksi taustalla painaa se 4000:n euron kulutusluotto, jota on pikimmiten alettava maksamaan. Mikäli etenemistä työuralla ei tapahdu pikaisesti on vaarana, että nuori joutuu ottamaan uutta lainaa selvitäkseen edellisestä ja välttääkseen maksuhäiriömerkinnät. Ja kaikkihan tietävät, että silloin ollaan tuhon tiellä.

Edellinen tarina ei ole keksitty satu, vaan täyttä todellisuutta. Toki tarinassa voi olla erilaisia käänteitä. Nuori saattaa löytää elämänkumppanin ja sitä kautta päästä jakamaan kustannuksia. Myös palkkataso saattaa nousta tai hän voi jopa saada sen huokeamman kaupungin vuokra-asunnon. Välttämättä mikään näistä ei kuitenkaan toteudu, ja silloin ollaankin melko syvässä kierteessä, josta on melko vaikea omin avuin taistella ulos.

Kun näitä vastaavia tapauksia alkaa olla tuhatpäittäin, siitä syntyy se kansantaloudellinen ongelma. Nuorta ja pätevää työvoimaa tarvittaisiin, mutta heillä ei ole mahdollisuutta tulla sitä työtä tekemään. Miten ihmeessä tilanne on päässyt näin pahaksi? Vastaukseksi riittää yksi sana. Ahneus. Tämän on myös asuntoministeri Krista Kiuru avoimesti todennut. http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/asuntoministeri-ahneus-on-syyna-vuokra-asuntopulaan/2013/02/1703321

”Yleishyödyllisten”, isojen rakennuttajien, VVO:n ja Saton toiminta on erityisen häikäilemätöntä ja anteeksiantamatonta. Yleishyödyllisyys tarkoittaa, että heidän toimintansa katsotaan yhteiskunnalle niin arvokkaaksi, että sitä tuetaan huomattavin verokevennyksin. Tähän liittyy kuitenkin sitoumus toimia yksinomaan ja välittömästi yhteisen hyvän puolesta. Käytännössä VVO ja Sato ovat sitoutuneet ”yhteisen hyvän nimissä” rakennuttamaan ihmisille asuntoja, eikä heidän toimintojaan pitäisi ohjailla ainoastaan mahdollisimman suuren liikevoiton saavuttaminen. Vuonna 2012 VVO:n liikevoitto oli 120 miljoonaa ja Saton 86 miljoonaa euroa. Tulosta VVO teki 70 miljoonaa ja Sato 52 miljoonaa. Luulisi, että yleishyödyllisyyden nimissä vähempikin olisi riittänyt. (lähteet: VVO:n vuosikertomus 2012 ja Saton tilinpäätös 2012)

Katto pään päällä kuuluu ihmisen perusoikeuksiin ja ongelma on paisunut niin isoksi, että näen yhden ja ainoan ratkaisumallin. Laajamittainen valtion interventio. Olkoonkin, että päättäjät mieluusti maalaillaan roiston asemaan, on heillä kuitenkin viimekätinen vastuu siitä, että kansalaisten perusoikeudet täyttyvät. Oikeansuuntaisia päätöksiä tehtiin maaliskuun kehysriihessä, jossa valtion omistamalle Kruunuasunnoille myönnettiin 30 miljoonan euron määräraha kohtuuhintaisen vuokra-asuntojen rakennuttamiseksi.

Olen myös sitä mieltä, että valtion tulisi kyseenalaistaa VVO:n ja Saton asemat yleishyödyllisinä yhteisöinä. Ehkäpä uhka verohuojennusten katoamisesta sytyttäisi liekin heidänkin takamuksensa alle. Oman edun häikäilemätön ajaminen ja liikevoiton maksimointi ehkä unohtuisivat. Tämä yhdistettynä valtion omaan vuokra-asuntotuotantoon saattaisi luoda edes näennäisen kilpailun alalle ja kohtuuhintainen rakentaminen elpyä.

Kaavoitus on myös yksi asuntorakentamisen kynnyskysymyksiä. Tässä tulee kuntapäättäjien vastuu. Niitä tontteja on vaan löydyttävä, vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole. Lisäksi kaavoituksen yksityiskohtaisista vaatimuksista kannattaisi joiltain osin tinkiä rakennuskustannusten kohtuullistamiseksi. 1960- ja 70-luvun kaltaisia betonielementtilähiöitä ei tietenkään kukaan kaipaa, mutta jonkinlaisia myönnytyksiä kaavoitukseen voisi siltikin tehdä ”suuremman hyvän” nimissä. Katto pään päällä on autopaikkaa tai julkisivun estetiikkaa tärkeämpi.

Koko tästä paletista on kokonaisuudessaan kietoutunut sellainen möykky, jota voi pitää Suomen hyvinvointivaltion häpeäpilkkuna. Onhan se nyt suorastaan irvokasta, että valtiovallan pääministeriä myöten täytyy puuttua ”yleishyödyllisten yhteisöjen” ylenpalttiseen ahneuteen. Kärsijänä tässä yhtälössä ovat tavalliset pieni- ja keskituloiset kansalaiset. Kun puhutaan ihmisen perusoikeuksista niin keinot umpisolmun avaamiseen on löydettävä.

Lähteet

mtv3.fi, hs.fi, yle.fi, vvo vuosikertomus 2012, sato tilinpäätös 2012

Kelvottomat nuoret

Muiden muassa Helsingin Sanomat (2.4) uutisoi poliisin häätäneen Kampin kauppakeskuksesta noin satapäisen nuorisolauman häiriökäytöksen vuoksi. Eri nuorisojoukkojen välillä oli ollut erimielisyyksiä jo pidemmän aikaa ja käyttäytyminen oli yltynyt niin levottomaksi, että väkivaltaisen purkautumisen uhka oli ilmeinen.

Ilmiö ei ole missään nimessä uusi, sen sijaan tätä voidaan pitää vain jäävuoren huippuna. Nuoret meluavat, käyttävät rivoa kieltä, sotkevat paikkoja, tukkivat kulkuväyliä ja luovat yleistä levottomuutta. Liiketoimintaa harjoittavat joutuvat työskentelemään rauhattomassa ilmapiirissä. Jatkuva nuorison hälinä tuo omat haasteensa ihan normaaleihin asiakaspalvelutehtäviin. Etenkin iäkkäämmät asiakkaat saattavat tuntea olonsa turvattomaksi ja sen vuoksi lopettaa (tai ainakin minimoida) käyntinsä kauppakeskuksessa ilta-aikaan. Lisäksi nuorisolaumoista aiheutuu kauppakeskuksille imagohaittaa juuri tämän kaltaisten uutisten seurauksena.

Jos asiaan olisi yksiselitteinen ratkaisu, se oli taatusti jo toteutettu. Monesti on kuullut esitettävän ajatuksen, että vartijoiden tulisi suoralta kädeltä ”heittää pihalle” kaikki nuoret. Jokainen varmasti ymmärtää, että käytännössä tuo ei ole mahdollista. Ensiksi tulee vastaan laki, ja toisekseen rajalliset resurssit. Lisäksi, mikäli näin jostain syystä toimittaisiin, niin sehän ei ratkaisisi sitä ydinongelmaa. Minkä vuoksi nuoret ylipäätään hakeutuvat kauppakeskuksiin ”hengaamaan?”

Varmasti nuorisojoukkoja löytyy myös pienempien paikkakuntien kauppakeskuksista, mutta ongelma kärjistyy tiheimmin asutulla pääkaupunkiseudulla. Monesti asiaa pohdittaessa tulee mieleen nuorten harrastusmahdollisuudet. Niitähän pk-seudulta kyllä löytyy, mutta ne vain tuppaavat monesti olemaan maksullista huvia. Esimerkiksi urheilukenttiä, minne saa vapaasti ilman maksua mennä potkimaan jalkapalloa ei sittenkään liikaa ole. Vaikka nuorella olisikin halua urheilla, niin kaikkien vanhemmilla ei ole yksinkertaisesti varaa kustantaa harrastusta. Tämä passivoittaa ja luo turhautuneisuutta. Nuoren ajatusmaailmassa yhteisöllisyys ja kaveriporukka ovat ihan elämän keskiössä. Kauppakeskus on tavallaan turvallinen ja luonteva paikka viettää aikaa ikäistensä kanssa.

Toinen ihmetyksen aihe useasti on, miksi nuoret eivät vietä aikaansa nuorisotaloissa? Heitä vartenhan ne on tehty. Ensinnäkin ongelmaksi muodostuu se, että nuorisotaloja- ja tiloja ei ole riittävästi. Toinen ehkäpä vielä suurempi ongelma on se, että niissä ollaan aikuisen valvovan silmän alla jatkuvasti ja joudutaan noudattamaan tiukkoja sääntöjä. Omien rajojen kokeilu kuuluu olennaisena osana nuoruusikään, ja useimmiten tämä rajojen kokeilu ilmenee ensikosketuksena päihteisiin. Yleisimmin alkoholiin ja tupakkaan. Päihteiden käyttö on tietenkin (ja pitääkin olla) nuorisotiloissa kiellettyä. Näinpä rajojaan kokeileva nuori helposti kokee ohjatut nuorisotalot liian kahlitseviksi. Ehdotettaessa nuorelle siirtymistä kauppakeskuksesta läheiseen nuorisotaloon vastaus on useasti muotoa ”miksi mä sinne menisin, kun täällä saa olla paljon vapaammin.”

Kolmas useasti keskustelussa esille tuleva aihe on kotikasvatus. Liberaali kasvatustapa koetaan liian löperöksi ja vaaditaan vanhempien ottavan vastuuta ja ”pitävän pentunsa kurissa.” Aivan varmasti joidenkin nuorten kohdalla on kyse juuri huonosta vanhemmuudesta, mutta siltikin on mielestäni ylimielistä ja lyhytnäköistä vierittää syy ongelmasta vanhempien niskaan. Ylivoimaisesti suurin osa vanhemmista on vastuullisia ja välittää lapsistaan. Suuri osa vanhemmista varmastikin hakisi lapsensa pois kauppakeskuksesta – jos ensinnäkin tietäisi heidän siellä olevan. Nuoret eivät ole tyhmiä ja osaavat jekuttaa vanhempiansa mm. vanhalla ”olen kaverin luona käymässä” kikalla. Sitä paitsi laajemmin ajateltuna: viimeistään 60-luvulta alkaen on nuorinta sukupolvea totuttu pitämään kelvottomana. Näinhän asia ei ole, ei myöskään tämän sukupolven aikana.

Jossakinhan nuorten pitää saada olla. Harrastusmahdollisuuksia toki voidaan lisätä ja pyrkiä tekemään maksuttomiksi sekä nuorisotaloja rakentaa lisää. Mutta vaikka näitä kuinka paljon lisättäisi, niin nuorisojoukot kauppakeskuksissa eivät tulisi häviämään. Marginaalista vaikutusta näillä teoilla kyllä saattaisi olla. Mutta mikä se konkreettinen ratkaisu sitten olisi? Poliittista retoriikkaa käyttäen keppi vai porkkana?

Kauppakeskusten ollessa julkista aluetta, jossa kaikilla on oikeus oleskella kepin jakaminen on käytännön mahdottomuus. Mikäli nuoret haluttaisi kokonaan pois kauppakeskuksista niin siihen vaadittaisiin kovia ja osin epäoikeudenmukaisiakin toimia niin vartijoilta kuin poliiseiltakin. Mieleen tulee militaristinen käytäntö, jossa koko joukkue kärsii muutaman yksilön töppäyksistä. Kauppakeskus voi toki nykyisinkin jakaa keppiä muutamalla eri keinolla. Esimerkiksi siten, että käytäviltä otetaan istumapaikat pois ja kaiuttimista soitetaan klassista musiikkia. Näin luodaan tietoisesti sellainen ilmapiiri, jossa nuoren on mahdollisimman hankala viihtyä. Käytännössä tällaistenkin toimien vaikutukset ovat aika marginaalisia.

Olisiko ratkaisu sitten se, että myönnetään nuorten tulleen kauppakeskuksiin jäädäkseen? Jos nuorisotalot eivät houkuta, niin pitäisikö kauppakeskuksesta itsestään tehdä sellainen? Useimmissa kirjastoissa on nuorisolle omistettu nurkka, jossa tarjotaan heitä kiinnostavia virikkeitä. Hieman muunneltuna ja laajennettuna tämä saattaisi olla osaratkaisu myös kauppakeskusympäristössä.

Ehdotukseni onkin, että kauppakeskukset jotka kokevat nuorison ongelmaksi alkaisivat käyttämään käänteistä psykologiaa. Penkkien poistamisen ja klassisen musiikin soittamisen sijaan nuorille voisi rakentaa aivan oman, vain heille tarkoitetun tilan. Siellä voisi rauhassa pelata konsoleilla, katsoa telkkaria tai viettää muuten vaan aikaa kaverien kanssa. Tilassa täytyisi tietenkin olla valvoja, joka olisi nuoriso-ohjaaja. Ongelmatilanteissa nuoriso-ohjaaja voisi kutsua paikalle vartijan, kuten kuka tahansa muu kauppakeskuksen työntekijä.

Pientä panostusta tällainen ratkaisu tietysti vaatisi kauppakeskuksen puolelta. Ensinnäkin nuorille pitäisi löytää se tila, ja toisekseen hankkia sinne välineitä. Kalusteet, televisioita, pelikonsoleita, internetpäätteitä, nuorisolehtiä jne. Taloudellisesti katsottuna moinen hyväntekeväisyys ei luonnollistikaan ole kannattavaa, mutta mikäli se olisi edes osaratkaisu itse ongelmaan, niin se maksaisi hyvin nopeasti itsensä takaisin.

Mikään autuaaksi tekevä ratkaisu tuo ei tietenkään olisi. Vaikka siellä kauppakeskuksessa se nuorisotila olisikin, niin siltikin osa nuorista viettäisi mieluummin aikaansa siellä ovien edustalla tupakoimassa ja käytävällä istuen. Eivätkä kaikki toki kerralla mahtuisikaan sinne tilaan. Kauppakeskusten tulisikin kysyä itseltään kokevatko he nuorison ongelmaksi? Jos vastaus on kyllä, niin jotainhan asialle pitäisi tehdä. Keppiä on jaettu huonoin tuloksin, olisiko nyt porkkanan aika?

-Matti

Ex-stevarin mietteitä

Vartijaksi voi kouluttautua useampaa eri reittiä. Pääasiassa alalla päädytään turvallisuusalan perustutkinnon tai kurssien kautta. Turvallisuusalan perustutkinto on ammattikoulutasoinen 120 opintoviikkoa kestävä kokonaisuus. Peruskoulusta sinne hakeutuneet opiskelevat 2-3 vuotta, aikuiskoulutuksena sen voi suorittaa huomattavasti lyhyemmässä ajassa.

Toinen ja yleisempi vaihtoehto on tämä paljon puhuttu kurssitus. Ensiksi käydään 40h kestävä ”vartijan työn perusteet” kurssi. Tämän jälkeen voit hakea kotikunnan poliisilaitokselta hyväksyntää väliaikaiseksi vartijaksi. Hyväksynnän jälkeen saat toimia vartijana enintään 4 kuukauden ajan kalenterivuodesta. Mikäli vartiointia haluaa tehdä pääasiallisena työnään on tuon 40h kurssin lisäksi käytävä 60h ”vartijan peruskurssi.” Tämän jälkeen kotikunnan poliisilaitos myöntää 5 vuotta kerrallaan voimassa olevan vartijakortin. 100 tunnin koulutuksen jälkeen olet siis valmis vartija. Mikäli työmahdollisuuksia alalla haluaa laajentaa, niin kannattaa myös hankkia järjestyksenvalvojakortti. Tämän koulutuksen kesto on 32h. Kurssitusten kautta vartiointialalle päätyvä siis kouluttautuu enimmillään 132 oppitunnin verran, ja etenkin kesäaikaan töissä on paljon myös ainoastaan 40 tunnin koulutuksen käyneitä.

Nopealla koulutuksella on hyviä puolia. Vartiointi sopii erinomaisesti vaikkapa korkeakouluopiskelijoiden sivutyöksi. Kouluttautuminen ei kestä pitkään ja hommia voi tehdä myös lukuvuoden aikana, sillä vartiointityöt useasti keskittyvät iltavuoroihin. Vartiointiala voi olla myös ulospääsy esimerkiksi toiseen asteen koulutusta vailla olevalle työttömälle. Vartijan koulutus maksaa yhteiskunnalle vain pienen murto-osan siitä, mitä vaikkapa sairaanhoitajan tai metallityöläisen koulutus. Yhteiskunnalle se on erittäin kustannustehokas tapa saada ihminen veronmaksajaksi. Vartijakurssien järjestämisestä vastaavat aikuiskoulutuskeskukset ja kurssit maksetaan yleensä omakustanteisesti tai työnantajan puolesta.

Huonoja puolia onkin sitten pitkä liuta. Ohuen koulutuspohjan vuoksi alalle päätyy hyvin sekalaista sakkia erilaisine motiiveineen. Löytyy niitä ”ramboja”, jotka etsivät pyssyn pauketta ja sitten myös huonosti motivoituneita yksilöitä, jotka tekevät hommia vain sen vuoksi, ”koska muutakaan ei ole.” Suurin osa on toki ihan täysipäistä ja fiksua porukkaa, mutta noita ”mätiä omenoita” mahtuu vartiointialalle liian paljon, koska koulutusvaatimus on niin ohut.

Tämä verrattain suuri ”epäpätevien” joukko sitten vetää koko alan maineen lokaan. Vartiointialan arvostus kansan keskuudessa rypee pohjamudissa. Pinttymä siitä, että vartijat ovat poliisikoulun kokeissa reputtaneita luusereita tuntuu edelleen olevan voimissaan.

Poliisin määrärahoja ollaan viime vuosina supistettu ja tämä on luonnollisesti pakottanut priorisointiin. Poliisit haluaisivat ulkoistaa ”epämiellyttävät ja vähäpätöiset” tehtävät yksityisille toimijoille, eli vartiointifirmoille. Näihin tehtäviin kuuluu mm. sakkojen kirjoittaminen näpistelijöille sekä säilöönotettujen putkavartiointi. Poliisia hurjasti työllistyvä sammuneiden kerääminen kaduilta on myös joissakin puheenvuoroissa tullut esille.

Poliisin kannalta tuo tietysti kuulostaa hyvältä. Alkoholisti-Pekan kerääminen bussipysäkiltä joka ilta maijan kyytiin ei ole sitä hehkeintä työtä ja kuluttaa hurjasti resursseja. Ymmärrän myös poliisin turhautumisen tulla paikalle joka ainoa kerta, kun joku näpistää Prismasta kaljaa ja sipsipussin. Mutta onko vartiointialalla oikeasti pelimerkkejä ottaa nämä tehtävät hoitaakseen?

Ennen kuin vartijoiden oikeuksia ja velvollisuuksia lähdetään yhtään laajentamaan, niin koko alalle täytyisi tehdä koulutusremontti. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että kurssitusten kautta vartijaksi ei enää voisi kouluttautua vaan minimivaatimuksena olisi turvallisuusalan perustutkinto (tai sen oppimäärää vastaava uusi koulutus) ”Mätiä omenoita” pääsee tiukastakin seulasta läpi, mutta kokonaisuudessaan koulutusremontti parantaisi vartijoiden keskimääräistä ammattitaitoa ja epäpäteviä henkilöitä hommiin päätyisi huomattavasti vähemmän. Hitaasti, mutta varmasti vartijoiden arvostus myös kansan keskuudessa nousisi. Stereotypiat ovat toki tiukassa, mutta pidemmällä aikavälillä kohennusta varmasti tapahtuisi. Koulutusvaatimusten nosto tietysti myös karsisi alkuunsa ”epäkelpoa ainesta” pois, ja koulutukseen hakeutuisi paremmin motivoituneita opiskelijoita.

Tämä kaikki on vain kaunista unelmaa. Suuret voimat ovat koulutustason nostoa vastaan, alkaen vartiointifirmoista itsestään. Mikäli koulutusvaatimuksia nostettaisiin toisi se painetta nostaa myös palkkoja. Esimerkiksi monissa kauppaliikkeissä vartija seisoo kassalinjan takana vain yhden asian takia: koska vakuutusyhtiö niin vaatii. Kauppaliikkeelle ja vartiointifirmalle on käytännössä yksi hailee kuka siellä seisoo, ja mitä tekee. Pätevyydellä ei ole juurikaan väliä.

Noidankehä menee näin: koska vartiointialan koulutusvaatimukset ovat vähäiset, myös palkkaus on sen mukainen. Huonon palkan vuoksi vartiointiala ei houkuttele pätevää henkilöstöä, vaan he hakeutuvat esimerkiksi vaikkapa sotilasuralle, poliisiksi tai palomieheksi. Ne pätevät henkilöt, jotka alalle päätyvät, käyttävät sitä vain läpikulkureittinä kohti suurempaa päämäärää. Tämän vuoksi vaihtuvuus alalla on todella suurta, ja sen vuoksi palveluntuotannon taso vaihtelee rajusti. Joissakin toimeksiannoissa – ikävä kyllä – tämä on täysin toisarvoinen asia, koska vartiointi katsotaan pakolliseksi pahaksi, josta ei vakuutuslainsäädäntöjen vuoksi päästä eroon. Joissakin toimeksiannoissa vartiointia taasen arvostetaan korkealle ja toivotaan vaihtuvuuden vähentymistä ja paremmin koulutetun henkilöstön palkkausta. Mutta tämän tavoitteen saavuttaminen vaatisi sen ansiotason noston, ja siihen ei tietenkään ole halukkuutta miltään suunnalta.

Suomessa vartiointialan suuria toimijoita ovat Securitas, G4S, ISS ja Turvatiimi. Kaikki ovat osakeyhtiöitä, joidenka päämäärä on tuottaa voittoa. Turvallisuus ja bisnes eivät tahdo millään mahtua saman katon alle. Hintakilpailu on kovaa, ja sen vuoksi toimeksiantosopimuksia joudutaan myymään hyvin pienillä katteilla. Tämä taas heijastuu aivan suoraan työntekijöiden turvallisuuteen. Koska palkkakustannusten jälkeen firmalle ei jää voittoa kovinkaan paljoa, niin tarpeelliset varustehankinnat jäävät usein tekemättä. Tyhmempi luulisi, että suojaliivit, viiltosuojahanskat ja hyvät työkengät tulisivat automaattisesti työnantajan puolelta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan käytännössä näiden suojavarusteiden hankkiminen jää usein työntekijän omalle vastuulle. Verottaja toki hyvittää näistä hankinnoista osan, mutta siltikin on aika kova paukku yksittäiselle vartijalle kustantaa omasta pussistaan esimerkiksi hyvät suojaliivit. Niiden hinta kun pyörii siellä 500 euron tuntumassa. Omalta osaltaan myös tämä vähentää alan houkuttelevuutta pätevän henkilöstön keskuudessa.

”Kaikki tiet vievät Roomaan.” Tässä tapauksessa kaikki ongelmat johtavat koulutukseen. Ennen kuin siihen tehdään totaalinen remontti, en pysty kannattamaan vartijoiden oikeuksien laajentamista missään muodossa.