Nuorten yksinäisyys ja syrjäytyminen
on Suomessa yhä kasvava ongelma, johon on otettu kantaa jopa
tasavallan presidenttiä myöten. Toden teolla julkisen keskustelun
keskiöön se on juurtunut ikävien kouluampumistapausten jälkeen.
Miten se on sitten ylipäätään
mahdollista, että Suomen kaltaisessa länsimaisessa
hyvinvointivaltiossa nuoret monesti kokevat olonsa ahdistuneeksi ja
ääritapauksissa se purkautuu kouluampumisten kaltaisina
tragedioina? Ehkäpä siinä onkin se syy. Kehitysmaissa nuorille
(tai aikuisillekaan) ei jää aikaa pohtia henkistä hyvin- tai
pahoinvointiaan, koska päivittäinen elämä koostuu hyvin
simppeleistä asioista: kuinka ruokkia itsensä ja perheensä ja
missä käydä peseytymässä ja hankkia puhtaat vaatteet. Tuollaisen
todellisen kurjuuden keskellä ei varmastikaan jää aikaa henkisen
puolen asioiden vatvomiselle. Valmiiksi rakennetussa maassa, kuten
Suomessa, elämänsä voi käytännössä omistaa noiden
märehtimiselle.
Yhtenä syynä voisi nähdä
yhteisöllisyyden murentumisen. Mitä pidemmälle 2000-lukua ollaan
eletty, sitä enemmän yksilöllisyys, individualismi, on noussut
määrittäväksi arvoksi. Onko tämä kuitenkin mennyt jo liian
pitkälle? Välitetetäänkö enää kenestäkään muusta kuin
itsestä? Oman edun ajaminen ja suoranainen egoismi tuntuu
vallitsevan ja vastuussa ei olla kuin omista teoistaan. Uskonnon
merkitys arkipäivässä on häviävän pieni. Vaikka kirkkoon
kuuluttaisikin nimellisesti, niin sellaiset arvot kuten
lähimmäisenrakkaus ovat saaneet tehdä tilaa henkilökohtaiselle
eduntavoittelulle ja monesti asioita ajatellaan vain taloudellisen
hyödyn näkökulmasta.
On ehdottomasti hyvä, että
valinnanvapautta riittää esimerkiksi ammatin suhteen. Tytön elämä
ei ole enää valmistautumista pelkkää äitiyttä varten, eikä
pojan tarvitse valmistautua perimään isänsä maatilaa.
Positiivisen kehityskulun kääntöpuolena voi nähdä
”pakkovalinnan.” Traditiot ja normit eivät enää määrää
nuoren tulevaa paikkaa yhteiskunnassa, vaan se tulee itse löytää.
Ja valinnanvaraa liittää ähkyksi asti. Media tarjoaa hirveän
määrän malleja siitä, millainen voisi olla. Kaikki tämä luo
todella paljon painetta nuorelle ja mikäli päivänselviä
suuntaviivoja ei ole, valinnasta voi koitua ylitsepääsemätön
tehtävä. Omaa itseään on yhä hankalampi löytää. Tähän
pakettiin kun lisää koulutus- ja työpaikoista käytävän
armottoman kilpailun, niin eipä ihme jos tilanne aiheuttaa
ahdistuneisuutta.
Samaan ongelmavyyhtiin voisi kietoa
myös vanhempien muuttuneen roolin. Vanhemmat eivät ole niinkään
kurinpitäjiä ja kasvattajia, vaan enemmänkin lapsensa kavereita ja
neuvottelukumppaneita. Näin ollen selkeää ohjailua ja
kuvainnollista potkimista tiettyyn suuntaan pidetään pahana.
Ajatellaan, että jokaisen täytyy saada päättää omasta
elämästään, myös oman lapsen. Tämänkaltaisella vapaammalla
kasvatuksella on kiistatta hyvät puolensa, mutta myös ne huonot.
Nuori voi jäädä neuvottomaksi, kun oman elämänsä suunta pitäisi
osata niin varhain hahmottaa.
Neljännesvuositulokset, sekuntimediat,
liikkuuvuuden ja joustavuuden vaatimukset. Elämä on nykyään hyvin
hektistä, ja se vaatii yksilöltä yhä enemmän sopeutumiskykyä.
Vielä 30-40 vuotta sitten koulutus oli varma väylä parempaan
elämään. Hankkimalla korkeakoulututkinnon käytännössä lunasti
lippunsa mukavaan keskiluokkaiseen elämään, ja tiesi, että jonain
päivänä esimerkiksi oman asunnon ostaminen oli täysin
mahdollista. Enää näin ole. Korkeakoulutettuja on paljon, ja
työelämän vaatimukset muuttuvat hyvin nopealla syklillä.
Kurjuutta ja syrjäytymistä voi yrittää ehkäistä
kouluttautumalla, mutta mikään varma keino se ei enää ole.
Kuullessaan uutisista yhä lisääntyvästä akateemisesti
koulutettujen työttömyydestä, saattaa nuori helposti tulla
johtopäätökseen, jossa vaiva ei ole sen arvoista. Epävarmuus
jäytää nykypäivän yhteiskuntaa. Varmaa reseptiä menestykseen ei
tunnu enää olevan.
Individualismia tukeva aika,
pakkovalinta, vanhempien muuttunut rooli ja yleinen epävarmuus.
Siinä alkaakin olla rakenteista kumpuavia syitä, jotka saattavat
syöstä nuoren ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Vastuuta ja
valinnanvapautta on ehkä liikaakin, ja se aiheuttaa kohtuuttomat
paineet. Oman paikan etsiminen on yhä haastellisempaa ja
kilpailuhenkisempää. Saattaakin olla, että käsien ylös
nostaminen ja antautuminen on se helpompi ratkaisu. Kun näiden
paineiden alle on kertaalleen muserruttu, niin niistä raunioista
ylöspääseminen onkin työlästä. Helposti jättäydytään koulu-
ja työelämän ulkopuolelle ja syrjäydytään. Yksinäisyys ja
masennus kulkevat näiden kanssa käsi kädessä. Näistä taasen
kumpuavat korkeat itsemurhaluvut ja kouluampumisten kaltaiset
ääritapaukset.
Yhteiskunta voi lieventää ongelmaa
satsaamalla ennaltaehkäisevään nuorisotyöhön ja ongelmien
tunnistamiseen ennen kuin ne rönsyävät liian laajoiksi. Tämä on
kuitenkin vain ensiapua. Vaikka kuinka puhaltelisit ja painelisit
rintakehää oikeaoppisesti, on suuri mahdollisuus että uhri siitä
huolimatta menehtyy. Ongelma on rakenteellinen ja sen vuoksi sitä ei
voi ratkaista – vain lievittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti