Hallitusrulettia

Kaksi ja puoli vuotta on puhuttu siitä, kuinka Jyrki Kataisen johtama sixpack hallitus on kykenemätön päätöksiin. Köyttä vedetään koko ajan kuuteen eri suuntaan ja jokaisella puolueella on omat kynnyskysymyksensä. Kataisen asemaa ei käy kateeksi.

Miten tällaiseen konklaaviin ollaan sitten päädytty? Perimmäinen syy löytyy suomalaiseen politiikkaan syvälle juurtuneesta ja äärimmilleen viedystä konsensus hengestä. Kaikkien pitää tulla keskenään toimeen. Aate on jalo ja nykypäivän globaalin maailman hengen mukainen. Onko tämä sitten paras tapa saada kasaan toimintakykyinen hallitus, joka pystyy tekemään myös kipeitä päätöksiä.

Etenkin Vasemmistoliitolle mukanaolo kokoomusvetoisessa hallituksessa tuntuu olleen katkera pala. Kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho eivät ensinkään sitoutuneet hallitusohjelmaan ja perustivat oman vasenryhmänsä jo ennen kuin eduskuntatyö pääsi alkamaan. Viime keväänä osinkoverouudistus sai vasemmiston näkemään punaista ja väläyttämään hallituksesta lähtöä. Vasemmistoliitto ja Kokoomus ovat suomalaisen poliittisen kentän ääripäitä, joten ei ihme, että näkemyseroja lähes joka asiasta löytyy.

”Kaikki pelaa” konsensus pitää myös poliitikot jatkuvasti varpailleen. Etenkin puoluieden johtoasemassa olevat henkilöt saavat tarkkaan punnita sanansa kritisoidessaan muita, koska seuraavien vaalien jälkeen edessä on mahdollisesti yhteistyötä hallituksessa.

Olisiko reilumpaa siirtyä kohti Ruotsin mallia? Siellä puolueet ilmoittavat jo ennen vaaleja, ketkä kelpaavat hallituskumppaneiksi ja ketkä ei. Luotaisi ikään kuin oikeisto ja vasemmistokoalitio, joiden väliltä kansalaiset saisivat valita. Esimerkiksi SDP voisi jo ennen vaaleja reilusti ilmoittaa, että hallitusyhteistyöhön Kokoomuksen kanssa ei lähdetä. Samalla SDP voisi ilmoittaa, että heidän voittaessaan vaalit hallitukseen kuuluvat heidän lisäkseen vaikkapa Keskusta, Vasemmistoliitto ja RKP. Näin ollen jokaisella demareita äänestäneellä olisi aavistus mitä tuleman pitää. Tuolla tavoin eripuraista sixpack hallitusta ei koskaan pääsisi syntymään.

Ideologisesti tuo järjestelmä ei ole yhtä hieno kuin nykyinen konsensukseen perustuva. Siitä olen kuitenkin varma, että tuolla tavalla saataisiin kasaan toimintakykyisempiä hallituksia, joiden olisi helpompi tehdä vaikeita päätöksiä, koska näkemyserot hallituksen sisällä eivät ole järisyttävän suuria. Kaikessa on toki kääntöpuolensa: tällainen oikeisto- ja vasemmistokoalitoihin perustuva järjestelmä olisi omiaan polarisoimaan yhteiskuntaa entisestään ja vaaleistakin häviäisi ”jännityselementti” kun periaatteessa äänestettäisi etukäteen kiveen hakatun koalition puolesta. Jännitys tulisi lähinnä siitä, mikä puolue saisi vaalivoittajana pääministerin salkun.

Itsekään en varauksetta kannata Ruotsin järjestelmää, mutta se antaa kuitenkin pohdittavaa. Väitteitä puolesta ja vastaan on helppo löytää.

-Matti

Työn mielikuva

Mistä johtuu se, että suomalaisessa yhteiskunnassa mielikuva työnteosta on niin yksipuolinen? Monesti jo yläkoulun opettajat takovat oppilaittensa päähän, että työtä tehdään kasista-neljään (tai ysistä-viiteen) jossakin toimistotornissa omassa pienessä konttorissa. Samaa laulua ylistää myös eri medialähteet. Kun tehdään artikkelia työnteosta, niin hyvin monesti lähtökohtana on virka-aikana tapahtuva toimistotyö. Ikään kuin se olisi ainoa vaihtoehto.

Trendinä on se, että suomalaisia ei kiinnosta likaiset duunarihommat. Kolmivuorotyö vartijan ammatissa on esimerkiksi heti yök, ja vielä vähemmän kiinnostaa jotkin likaiset duunarihommat kuten putkimiehen tai vuodeosaston lähihoitajan työt. Alojen palkkaus myös korreloi arvostuksen kanssa. Pois lukien ehkä putkimies, jotka kuulemani mukaan saattavat päästä hyvillekin tienesteille.

Onhan se toki positiivista, että nuoria ihmisiä kannustetaan kurkottamaan potentiaalinsa äärirajoille ja hankkimaan mahdollisimman hyvä tutkinto. Ihan jokaisesta ei kuitenkaan ole korkeakoulun opiskelijaksi. Tuolloin pitäisi osata tarjota järkevä vaihtoehto. En ole ihan varma toteutuuko tämä. Media ja ympäröivä maailma kun on opettanut, että työtä on vain yhdenlaista. Tämä saattaa nuoren ihmisen päässä johtaa siihen päätöksen, että ei minusta mihinkään ole. Ja viisi vuotta myöhemmin samainen nuori onkin TE-toimiston vakioasiakas.

Asennemuutosta tarvittaisiin. Menestyviä bisnesmiehiä- ja naisia kyllä arvostetaan. Sen sijaan niitä, jotka rakentavat taloja ja teitä, vaihtavat mummojemme vaippoja ja auttavat peseytymään ei. Tätä menoa parinkymmenen vuoden kuluttua noita töitä eivät viitsi tehdä kuin maahanmuuttajat pakon edessä. Mielikuvat ”paskaduuneista” pitäisi saada murrettua. Mutta sitä ei tapahdu, ennen kuin asenteet muuttuvat.

Taloudellisesti Suomen valtio elää nyt synkkiä aikoja. Syömävelkaa joudutaan ottamaan joka vuosi ja yhteensä sitä on jo yli 90 miljardia €. Syitähän on monia alkaen Euroopan laajuisesta talouskriisistä, mutta aivan varmasti tuo summa olisi vähän pienempi, jos ”duunarihommien” mielikuva olisi houkuttelevampi. Sen myötä meillä olisi monta veronmaksajaa enemmän.

Seuraavan kerran kun käytte kaupassa, niin miettikää kuinka arvokasta työtä myyjät tekevät. Seuraavan kerran kun ajatte moottoritiellä, niin miettikää kuinka monta hikipisaraa sen rakentaminen on vaatinut. Tohtoreita ja maistereita tarvitaan, mutta todellisia työn sankareita löytyy myös muualta.

Urheilunvihaajille

Jotkut ihmiset eivät pysty sietämään urheilua ja etenkään muiden kohkaamista siitä. Pystyn jotenkuten ymmärtämään tämän. Onhan huippu-urheilu periaatteessa vain aikuisten ihmisten leikkiä, minkä tulokset eivät tavallisen tallaajan elämänkulkuun vaikuta millään tavalla. Mutta miksi urheilu sitten on niin suosittua, ja miksi ihmiset jaksavat sitä seurata suurella tunteella?

Historiallisesti Suomessa urheilulla on ollut valtava kansaa yhdistävä vaikutus. Nykypäivänä urheilun ollessa markkinavoimien armoilla ja useasti maksukanavilla sellaisia koko kansaa yhdistäviä urheilutapahtumia on yhä vähemmän. Toista oli kuitenkin Suomen valtion itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Ville Ritola ja muut 1900-luvun alun urheilusankarit olivat omiaan vahvistamaan suomalaisten kansallistunnetta ja tunnettavuutta maailmalla. Ylen radio (ja myöhemmin) tv-lähetyksiä seurattiin joka niemennotkossa koko perheen voimalla. Yksi syy tietysti oli, että tuohon aikaan muita medioita ei ollut, mutta siltikin urheilun yhdistävää vaikutusta ei sovi väheksyä. Nykyään Suomessa vastaavanlaista yhteisöllisyyttä urheilun parissa ei enää ole, lähimpänä lienee keväiset jääkiekon MM-kisat, jotka kasaavat ihmisiä ravintoloihin ja toreille kannustamaan Leijonia. Syynä tähän on tietenkin se, että urheilutarjontaa on niin valtavan paljon, sekä vähempi tarve kansallisen identiteetin rakentamiselle.

Itse en seuraa urheilua juurikaan koskaan nationalistisesta näkökulmasta. Toki, mieltä lämmittää Suomen ja suomalaisten pärjääminen maailmalla, mutta katson myös paljon urheilua, jossa ei ole suomalaisia ensinkään. Minua kiehtoo ajatus siitä, kuinka äärimmilleen ihminen voi virittää kehonsa. Oli laji mikä hyvänsä, jokainen olympiamitalisti on uhrannut elämästään aivan valtavasti urheilun eteen. Se on intohimoa, ja sitä täytyy arvostaa. Tunnetta. Miltä Tero Pitkämäestä tuntui, kun MM-kulta jäi viikko sitten 11cm päähän? Tai Juha Mietaasta sen legendaarisen sadasosan eron jälkeen? Iloa ja surua, tunteita äärilaidasta toiseen vain sekuntien aikana.

Tämän vuoksi urheilu on suurta viihdettä ja suurta draamaa. Olen pariinkin otteeseen nähnyt, kuinka jalkapallo-ottelussa saattaa tulla muutaman lisäaikaminuutin aikana parikin maalia ja varmalta näyttänyt voitto kääntyä katkeraksi tappioksi. Kyllä noissa tapauksissa paatuneimmankin urheilunvihaajan täytyy jotain tuntea.

1980-luvun kulttiklassikko elokuvan Rocky IV päätteksi Sylvester Stallonen esittämä Rocky Balboa mumisee mikrofoniin ”it's better than there's two of us, instead of 80 million”. Tämä välittömästi sen jälkeen, kun Rocky on kellistänyt Neuvostoliiton nyrkkeilijähirmun Ivan Dragon. Tuolloin elettiin kylmän sodan vuosia ja jännitteet Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä olivat huipussaan. Urheilun kansainväliset kilpailut ovat siis sotaa rauhan välinein. Stallonen lausahdus ei ole missään nimessä tuulesta temmattu.

Näen urheilulla olevan yhdistävän voiman globaalissa kontekstissa. Maailman suurin urheilutapahtuma, jalkapallon MM-kisat on hyvä esimerkki. Kentällä Ghana saattaa kohdata Saksan. Peli on kovaa, mutta vastustajaa kunnioitetaan. Useimmiten myös katsomon puolelle, vaikka ikäviä lieveilmiöitä toki välillä esiintyy. Siinä yhdistyy kaksi täysin erilaista maailmaa. Ottelun jälkeen maailmat ovat toivon mukaan askeleen lähempänä toisiaan.

Tunnetta äärilaidasta toiseen vain sekuntien aikavälillä. Ihmiskehon käsittämättömiä saavutuksia. Jännitystä ja draamaa. Kansakunnan identiteetin rakentamista. Sotaa rauhan välinein. Tätä on urheilu, ja sen vuoksi me rakastamme sitä.

-Matti

Rakastelkaa peilikuvaanne

Vaatimattomuus on hyve ja itsekehu haisee. Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa. Näinhän meitä suomalaisia opetetaan jo vaahtosammuttimen korkuisesta lähtien. Suomalaiset vieroksuvat viimeiseen asti ylimielisiä ja oman arvonsa tietäviä ihmisiä. Esimerkkinä käyköön vaikka suosittu (mutta ehkä vielä enemmän vihattu) räp artisti Cheek.

Mentaliteetti heijastuu myös huippu-urheiluun. Siinä missä yhdysvaltalaiset lähtevät voittamaan, suomalaiset kliseisesti ”tekevät parhaansa.” Olettaisin, että sama ilmiö on läsnä myös kansainvälisessä työelämässä. Suomalaisia arvostetaan, mutta he eivät arvosta itseään.

Rujosti ilmaistuna joskus voisi kuitenkin hetkeksi pysähtyä rakastelemaan peilikuvansa kanssa. Juhlitaan kun on juhlan paikka, eikä vähätellä omia saavutuksia olivat ne sitten miltä elämän osa-alueelta hyvänsä. Omassa elämässäni olen tällä hetkellä ylpeä siitä, että pääsin ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon sisään. Työttömyyden ja köyhyyden riivaamasta maalaisperheestä lähtöisin olevalla pojalla kun eväät ja lähtökohdat eivät ihan huippuluokkaa ole. Onneksi sentään tässä yhteiskunnassa sosiaalinen nousu on edelleen mahdollista, vaikkakin entistä vaikeampaa. Sisäänpääsyn eteen tein myös kovasti töitä ja sen vuoksi en yhtään häpeile kehua itseäni ja kertoa muillekin, että olen ylpeä saavutuksestani. Hyvä minä!

Hiljaisen jurottamisen sijaan Suomi tarvitsee positiivisuutta. Kun oppii arvostamaan itseään on helpompaa olla myös positiivinen. Voisiko tämän kaiken kurjuuden keskellä myös poliittisille päättäjille olla apua noin latteasta lausahduksesta? Itselläkin on tässä parantamisen varaa. En välttämättä ole mikään sulavin seuramies ja alahuulikin vääntyy mutrulle turhan usein. Toisinaan osaan oikein velloa ongelmien keskellä, vaikka todellista ongelmaa ei edes olisi. Tervettä itseluottamusta, tunnetta ja positiivisuutta tilaukseen. Elämästä tulee paljon hauskempaa itselle kuin muillekin.

-Matti