Jotkut ihmiset eivät pysty sietämään
urheilua ja etenkään muiden kohkaamista siitä. Pystyn jotenkuten
ymmärtämään tämän. Onhan huippu-urheilu periaatteessa vain
aikuisten ihmisten leikkiä, minkä tulokset eivät tavallisen
tallaajan elämänkulkuun vaikuta millään tavalla. Mutta miksi
urheilu sitten on niin suosittua, ja miksi ihmiset jaksavat sitä
seurata suurella tunteella?
Historiallisesti Suomessa urheilulla on
ollut valtava kansaa yhdistävä vaikutus. Nykypäivänä urheilun
ollessa markkinavoimien armoilla ja useasti maksukanavilla sellaisia
koko kansaa yhdistäviä urheilutapahtumia on yhä vähemmän. Toista
oli kuitenkin Suomen valtion itsenäistymisen jälkeisinä
vuosikymmeninä. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Ville Ritola ja
muut 1900-luvun alun urheilusankarit olivat omiaan vahvistamaan
suomalaisten kansallistunnetta ja tunnettavuutta maailmalla. Ylen
radio (ja myöhemmin) tv-lähetyksiä seurattiin joka niemennotkossa
koko perheen voimalla. Yksi syy tietysti oli, että tuohon aikaan
muita medioita ei ollut, mutta siltikin urheilun yhdistävää
vaikutusta ei sovi väheksyä. Nykyään Suomessa vastaavanlaista
yhteisöllisyyttä urheilun parissa ei enää ole, lähimpänä
lienee keväiset jääkiekon MM-kisat, jotka kasaavat ihmisiä
ravintoloihin ja toreille kannustamaan Leijonia. Syynä tähän on
tietenkin se, että urheilutarjontaa on niin valtavan paljon, sekä
vähempi tarve kansallisen identiteetin rakentamiselle.
Itse en seuraa urheilua juurikaan
koskaan nationalistisesta näkökulmasta. Toki, mieltä lämmittää
Suomen ja suomalaisten pärjääminen maailmalla, mutta katson myös
paljon urheilua, jossa ei ole suomalaisia ensinkään. Minua kiehtoo
ajatus siitä, kuinka äärimmilleen ihminen voi virittää kehonsa.
Oli laji mikä hyvänsä, jokainen olympiamitalisti on uhrannut
elämästään aivan valtavasti urheilun eteen. Se on intohimoa, ja
sitä täytyy arvostaa. Tunnetta. Miltä Tero Pitkämäestä tuntui,
kun MM-kulta jäi viikko sitten 11cm päähän? Tai Juha Mietaasta
sen legendaarisen sadasosan eron jälkeen? Iloa ja surua, tunteita
äärilaidasta toiseen vain sekuntien aikana.
Tämän vuoksi urheilu on suurta
viihdettä ja suurta draamaa. Olen pariinkin otteeseen nähnyt,
kuinka jalkapallo-ottelussa saattaa tulla muutaman lisäaikaminuutin
aikana parikin maalia ja varmalta näyttänyt voitto kääntyä
katkeraksi tappioksi. Kyllä noissa tapauksissa paatuneimmankin
urheilunvihaajan täytyy jotain tuntea.
1980-luvun kulttiklassikko elokuvan
Rocky IV päätteksi Sylvester Stallonen esittämä Rocky
Balboa mumisee mikrofoniin ”it's better than there's two of us,
instead of 80 million”. Tämä
välittömästi sen jälkeen, kun Rocky on kellistänyt
Neuvostoliiton nyrkkeilijähirmun Ivan Dragon. Tuolloin elettiin
kylmän sodan vuosia ja jännitteet Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton
välillä olivat huipussaan. Urheilun kansainväliset kilpailut ovat
siis sotaa rauhan välinein. Stallonen lausahdus ei ole missään
nimessä tuulesta temmattu.
Näen
urheilulla olevan yhdistävän voiman globaalissa kontekstissa.
Maailman suurin urheilutapahtuma, jalkapallon MM-kisat on hyvä
esimerkki. Kentällä Ghana saattaa kohdata Saksan. Peli on kovaa,
mutta vastustajaa kunnioitetaan. Useimmiten myös katsomon puolelle,
vaikka ikäviä lieveilmiöitä toki välillä esiintyy. Siinä
yhdistyy kaksi täysin erilaista maailmaa. Ottelun jälkeen maailmat
ovat toivon mukaan askeleen lähempänä toisiaan.
Tunnetta
äärilaidasta toiseen vain sekuntien aikavälillä. Ihmiskehon
käsittämättömiä saavutuksia. Jännitystä ja draamaa.
Kansakunnan identiteetin rakentamista. Sotaa rauhan välinein. Tätä
on urheilu, ja sen vuoksi me rakastamme sitä.
-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti