Vaatimattomuus on hyve ja itsekehu
haisee. Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa. Näinhän meitä
suomalaisia opetetaan jo vaahtosammuttimen korkuisesta lähtien.
Suomalaiset vieroksuvat viimeiseen asti ylimielisiä ja oman arvonsa
tietäviä ihmisiä. Esimerkkinä käyköön vaikka suosittu (mutta
ehkä vielä enemmän vihattu) räp artisti Cheek.
Mentaliteetti heijastuu myös
huippu-urheiluun. Siinä missä yhdysvaltalaiset lähtevät
voittamaan, suomalaiset kliseisesti ”tekevät parhaansa.”
Olettaisin, että sama ilmiö on läsnä myös kansainvälisessä
työelämässä. Suomalaisia arvostetaan, mutta he eivät arvosta
itseään.
Rujosti ilmaistuna joskus voisi
kuitenkin hetkeksi pysähtyä rakastelemaan peilikuvansa kanssa.
Juhlitaan kun on juhlan paikka, eikä vähätellä omia saavutuksia
olivat ne sitten miltä elämän osa-alueelta hyvänsä. Omassa
elämässäni olen tällä hetkellä ylpeä siitä, että pääsin
ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon sisään. Työttömyyden
ja köyhyyden riivaamasta maalaisperheestä lähtöisin olevalla
pojalla kun eväät ja lähtökohdat eivät ihan huippuluokkaa ole.
Onneksi sentään tässä yhteiskunnassa sosiaalinen nousu on
edelleen mahdollista, vaikkakin entistä vaikeampaa. Sisäänpääsyn
eteen tein myös kovasti töitä ja sen vuoksi en yhtään häpeile
kehua itseäni ja kertoa muillekin, että olen ylpeä
saavutuksestani. Hyvä minä!
Hiljaisen jurottamisen sijaan Suomi
tarvitsee positiivisuutta. Kun oppii arvostamaan itseään on
helpompaa olla myös positiivinen. Voisiko tämän kaiken kurjuuden
keskellä myös poliittisille päättäjille olla apua noin latteasta
lausahduksesta? Itselläkin on tässä parantamisen varaa. En
välttämättä ole mikään sulavin seuramies ja alahuulikin vääntyy
mutrulle turhan usein. Toisinaan osaan oikein velloa ongelmien
keskellä, vaikka todellista ongelmaa ei edes olisi. Tervettä
itseluottamusta, tunnetta ja positiivisuutta tilaukseen. Elämästä
tulee paljon hauskempaa itselle kuin muillekin.
-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti