Syyslukukausi paketissa

Tähän päivään kulminoitui syyslukukausi. Aamupäivällä pidin pikku esitelmän aiheesta ammattiyhdistysliike, ja sitten kiireellä heti perään tilastollisten menetelmien tenttiin toiselle puolelle kampusta. Näistä tuo tilastollisten menetelmien kurssi on sellainen yhteiskuntatieteilijän klassinen kompastuskivi, ja ymmärtäähän sen – humanisti ja matemaattiset kaavat sopii huonosti yhteen. Tosin tämäkin on karkeahko yleistys, mutta suokaa se anteeksi.

Huomenna on sitten vielä yhdellä kurssilla yksi kokoontumiskerta, ja sen jälkeen voi valmistautua joulun viettoon. Tai miten se nyt opiskelijalla menee….työt kuitenkin kulkevat koko ajan mukana, joten työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy. Olen tässä itse itselleni asettanut tavoitteen, että ennen vuodenvaihdetta pitäisi vielä pari kirjoitustehtävää saada palautetuksi, joten ihan kokonaan irti työstä ei pääse vielä huomenna.

Puhun opiskelusta nimenomaan työnä, koska se kuvastaa asennettani. Esimerkiksi juuri tuo tilastomenetelmien kurssi oli välillä niin raskassuotuista tavaraa, että motivaatio luennoilla käymiseen ei kovin korkea ollut. Sen ajatteleminen työnä helpotti, ja jokaiselle luennolle tuli osallistuttua. Olen myös koittanut tehdä selvän eron työn ja vapaa-ajan välille sillä, että teen mahdollisimman paljon hommia yliopiston kirjastolla, jossa opiskelijoille on hyvät tilat olemassa. Kämpillä ollessa olen pyrkinyt pitämään kouluhommat sivummalle, joskin ihan täysin en ole siinä onnistunut.

Olen siis tänä syksynä ollut melkoinen mallioppilas. En ole juurikaan ollut luennoilta poissa, olen palauttanut kaikki annetut tehtävät ajoissa, eikä hylättyjä ainakaan vielä ole tullut. Aina heikommilla hetkillä koitan peilata siihen vaihtoehtoon, joka on loppuelämä duunarihommissa. Sen jälkeen alkaa teoreettisen viitekehyksen konstruointi tai t-testin p-arvon tulkinta kummasti maistumaan.

En sitten tiedä olenko ottanut itseni ja opiskelun ehkä rahtusen verran liiankin vakavasti. Ei ole tullut lähdettyä oikein mihinkään harrastukseen tai opiskelijatoimintaan mukaan, vaikka kyselty on ihan kiitettävästi. Ehkäpä sitä voisi uudenvuodenlupauksen tehdä, että koittaisi hieman tuossakin aktivoitua ja edes yrittää tutustua uusiin ihmisiin ainaisen itsekseen möyröttämisen sijaan.

Sellaisia fiiliksiä vuoden kääntyessä loppua kohden. Kaikkinensa saa suht tyytyväinen olla J

Natsimarssi vai ei?

612-kulkue järjestettiin nyt neljättä kertaa, ja joka vuonna siihen on liittynyt ristiriitoja. Nyt marssi nousi jo etukäteen otsikoihin, kun Töölöntorille suunniteltu lasten tapahtuma alpakkoineen kaikkineen joutui väistymään Telia-stadionille marssin tieltä. 1 Joidenkin mielestä viime hetkellä keksitty lastentapahtuma olikin tosiasiassa vasemmistolaisten jekku, jonka ainoa tarkoitus oli mustamaalata heidän fasistiseksi kokemaansa soihtukulkuetta.2 Itse en tuohon oikein osaa ottaa kantaa. Jos lastentapahtuma oli vain silmänkääntötemppu, niin sitä tuskin olisi ollenkaan järjestetty. Nyt se kuitenkin järkättiin Telia-stadionilla, joka viittaa siihen, että ihan aidolla asialla oltiin alun pitäen. Toisaalta taas esimerkiksi nettijulkaisu Päivän Byrokraatin paljon huomiota saanut päivitys perustelee asian hyvin myös toiselta kannalta.3 En tiedä, eikä tämä ole se olennainen kysymys ensinkään.

Olennaista sen sijaan on se, onko kyseessä natsien marssi vai tavallisen kansan kulkue. Tyhjentävää vastausta tähän ei ole, mutta Ylen toimittaja Eero Mäntymaa on tehnyt parhaansa selvittääkseen asiaa. Itsenäisyyspäivänä Mäntymaa seisoi kadun varressa, tarkkaili kulkuetta ja haastatteli sen osallistujia. Marssille osallistujat kritisoivat muun muassa EU:n liittovaltiokehitystä, globalisaatiota ja islamin uskoa. Kokoava teema tuntui olevan ”isänmaallisuus”. Uusnatsien Suomen Vastarintaliikkeen takkeja ja kaulahuiveja oli Mäntymaan silmiin osunut noin 30 henkilöllä. 4

Tähän väliin täytyy muuten nostaa hattua Mäntymaalle. Kun selaa sosiaalisen median kommentteja, niin sieltä tulee kyllä käsittämätöntä ryönää, ja se on taatusti vain jäävuoren huippu. Tuo homma - jos mikä - vaatii paksua nahkaa.

Tätä mediamylläkkää nyt seuranneena olen tullut johtopäätökseen, että maltillisen kansalaisen kannattaa pysytellä poissa 612-kulkueesta. Marssijat koostuvat varmaankin valtaosaltaan normaaleista kriittisesti ajattelevista kansalaisista, mutta tarpeeksi selkeää pesäeroa uusnatseihin ei ole tehty. 612 kulkue tuntuu flirttailevan uusnatsien kanssa sen verran vahvasti, että löyhkä kantautuu tänne Itä-Suomeen asti. Päävastuun tästä kantavat tapahtuman järjestäjät, jotka ovat antaneet pikkusormen, ja nyt se on vienyt koko käden.

Lähteet

1.       https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005476002.html

2.       https://yle.fi/uutiset/3-9962605

3.       https://www.facebook.com/PaivanByrokraatti/posts/799741430211654

4.       https://yle.fi/uutiset/3-9967028

Kuva: kaleva.fi

Suomi 100 - tänään ja huomenna

Vuosi oli 1997. Tuolloin olin kymmenvuotias ja Suomen 80-vuotista itsenäisyyttä juhlittiin jollakin teemapäivällä Valtimon Rumon alakoulussa. Tuolloin se jotenkin iski – hyvänen aika! Suomen 100-vuotispäivähän sattuu minun elinajalle, vaikka silloin olenkin jo ihan ikäloppu kolmekymppinen ukko.

Kaikki sen tietävät, että Suomen itsenäisyyden aika on ollut uskomaton menestystarina. Jakautuneen kansan yhdistyminen Neuvostoliiton sotilaallista uhkaa vastaan on oma ja ainutlaatuinen tarinansa. Ainakin yhtä hämmästyttävää on kuitenkin se, mitä tapahtui sodan jälkeisinä neljänä vuosikymmenenä. Sodan loputtua Suomi oli sotakorvauksien runtelema kehitysmaa, mutta 1980-luvun lopulla eräs maailman vauraimmista ja sivistyneistä valtioista. Se, jos mikä, on ylpeyden aihe.

Tuon jälkeen on tapahtunut paljon. Neuvostoliitto romahti, Suomea koetteli ankara lama, ja kovan poliittisen painostuksen seurauksena Suomi liittyi EU:hun. Nokian vetämänä 1990-luvun lopusta aina sinne vuoteen 2007 saakka elettiinkin uutta vaurauden aikaa, mutta sen jälkeen asiat ovat ottaneet käänteen huonompaan suuntaan.

Ilman omaa valuuttaa ja itsenäistä rahapolitiikkaa Suomi on erityisen altis globaalin finanssikapitalismin heilahduksille. Tämä tuli selväksi vuonna 2007 alkaneesta finanssikriisistä. On myös muita huolenaiheita globaaleja huolenaiheita – ilmastonmuutos, sodat ja näiden yhteisvaikutuksesta sikiävä pakolaisuus. Suomalaisten kotitalouksien velkaantumisaste on kaikkien aikojen ennätyslukemissa. Suomen koulutustason nousu on pysähtynyt ja 25-34 vuotiaista yhä harvempi on suorittanut korkeakoulututkinnon. 1970-luvulla syntyneet uhkaavat jäädä korkeiten koulutetuksi ikäluokaksi. Sosioekonominen nousu on yhä vaikeampaa. Keskiluokkainen ”unelma” on yhä hankalampaa saavuttaa.

Näiden yhteisvaikutuksesta on noussut se suurin ongelma, joka on kansan kahtiajakautuminen. Tämä vielä kulminoituu maahanmuuttokysymyksen ympärille. Se on toki iso asia, mutta mielestäni sen kautta puretaan myös enemmän pahaa oloa, joka johtuu kaikista edellä mainituista syistä. Jos 1920-, ja 30-luvuilla kansa oli jakautunut punaisiin ja valkoisiin, niin sitä se on nytkin – punaiset ovat vaan saaneet joukkoihinsa vihertävää väriä.

Nämä ovat asioita, joista on hyvä olla tietoisia ja määrätietoisesti pyrkiä etsimään ratkaisuja. Tänään 6.12.2017 on kuitenkin juhlapäivä, jolloin kannattaa keskittyä positiiviseen. Kyllähän moni asia on varsin hyvällä mallilla ja varsin epäsuomalaiseen itsekehuun riittää aihetta.

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää jokaiselle J

 Kuva: eduskunta.fi

Verovelmuilua

Verojen välttely niin laillisesti kuin laittomastikin on nyt pinnalla ”paratiisin papereiden” vuoksi. 1 Kaksi Bermudalla ja Singaporessa veroparatiisipalveluja tuottavaa yritystä ovat vuotaneet toimittajille valtavan määrän aineistoa (1,4 teratavua), jota he nyt ovat seuloneet läpi, ja tällä viikolla on alettu kuulla tuloksia. Suomessa aineistoa on perannut Ylen MOT-ohjelma, ja erityisesti se on profiloitunut palkittuun toimittajaan Minna Knus-Galaniin. Tietovuoto on tavallaan jatkumoa parin vuoden takaisille ”Panaman papereille.”

Maanantaina MOT-ohjelma kertoi 2, että kaikkien tuntema Nike ei juurikaan mitään veroja maksele. En oikeastaan tuohon kohtaan ohjelmassa jaksanut edes keskittyä, sillä olen jo pitkän aikaa pitänyt itsestään selvänä, että monikansalliset suuryritykset eivät veroja maksa. Google, Facebook, Apple…. kaikki ovat vuorollaan nousseet otsikoihin verojen välttelystä. Jokainen voi tykönään pohtia miten monilla eri tavoilla tämä vääristää markkinoita.

Verojen välttely (laillisesti tai laittomasti) on globaalin kapitalismin yksi räikeimmistä lieveilmiöistä. Raha on numeroita tietokoneen näytöllä, ja se pystyy liikkumaan mantereelta toiselle hetkessä. Poliitikot toki säätävät lakeja minkä kerkeävät, mutta ongelmaa ei saada kuriin. Lainsäätäjä on aina askeleen jäljessä. Tavallinen poliitikko kyllä tietää perusasiat verotuksesta, mutta lainsäädäntöprosessissa tarvitaan aina alansa huippuasiantuntijoiden apua. Ongelma on siinä, että terävimmät veroekspertit eivät ole valtioiden tai EU:n palkkalistoilla, vaan niiden monikansallisten suuryritysten, joilla on resursseja maksaa huippupalkkaa kokonaisella verolakimiesarmeijalle. Niin kauan kuin tämä asetelma säilyy, veroja tullaan välttelemään. Globaalin kapitalismin luoma mahdollisuus liikutella valtavia pääomia silmänräpäyksessä ympäri maailmaa tekee valvonnasta todella vaikeaa.

Yleensä kun puhutaan veronkierrosta, niin ihmiset assosioivat sen paratiisisaarille, kuten Bermudaan tai Panamaan. Ja ketkä sitä sitten harrastavat, niin huumekauppiaat ja mafiosot. Totta toinen puoli. Vuonna 2011 julkaistussa mainiossa kirjassa Aarresaaret Nicholas Shaxson hyökkää nimenomaan tätä myyttiä vastaan. Shaxsonin tutkimusten mukaan yli puolet kaikesta maailmankaupasta kulkee veroparatiisien kautta. Tämän on mahdollistanut se, että palmusaarten sijaan maailman suurimpia veroparatiiseja ovatkin maailman mahtavimmat valtiot – Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Julkisesti nämä jättiläiset toki paheksuvat veroparatiiseja, mutta kulissien takana on eri ääni kellossa. Valtaosa kirjan sisällöstä keskittyy näiden väitteiden perustelemiseen. 3

Kuten jo varmasti kävi selväksi, niin kovinkaan ruusuiselta ei näytä. Kyseessä on globaali epidemia, joten yksittäisen henkilön vaikutusmahdollisuudet tuntuvat olemattomilta. Positiivista kuitenkin on, että näitä tämänkaltaisia tietovuotoja on alkanut ilmaantua ja sitä myöten asia on ylipäätään tuotu keskustelun aiheeksi. Järjestelmä tosiaan on mätä, mutta se pystytään purkamaan ja rakentamaan uusiksi, jos tarpeeksi moni näin haluaa. Tietoisuuden levittäminen on tärkeintä, ja siinä toimittajat ovat avainasemassa.

Lähteet

1.       https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/06/paratiisin-paperit-kahdella-kuvalla

2.       https://areena.yle.fi/1-3849181

3.       Nicholas Shaxsonin kirja Aarresaaret (2011)

 Kuva: omasta kirjahyllystä

Kärnäilyä

Mikko Kärnä. Tuo nimi nostattaa tunteita varmasti jokaisen vähänkin politiikkaa seuraavan mielessä. Keskustapuolueessa on kipuiltu siitä, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa verrattuna ”trendikkäämpiin” Kokoomukseen ja Vihreisiin on heikkoa. Noh, sitten tulivat vuoden 2015 eduskuntavaalit ja Lapista varasijalta kansanedustajaksi nousi muuan Mikko Kärnä ja kaikki muuttui.

 

Kansanedustajan tehtävä on tietenkin ensisijassa säätää lakeja, mutta myös ottaa kantaa ja toimia mielipidevaikuttajana. Kärnä on ottanut tuon jälkimmäisen tehtävän varsin tosissaan. Kun selaa Kärnän facebook-sivua edes viikon verran taaksepäin, niin hän on ottanut kantaa mm. seuraaviin asioihin – alakoululaisten tietoisuuteen ruuantuotannosta, Fatim Diarran facebook-kirjoitteluun, isäinpäivän muuttamiseen ”läheisenpäiväksi”, Katalonian itsenäisyyteen, puolueiden kannatusmittaukseen, susipoliitikkaan ja poliisiasemien verkostoon. Twitterin puolella Kärnä on vielä aktiivisempi, ja on varmasti ottanut kantaa vielä moneen muuhunkin asiaan. Kaikki tämä siis yhden viikon aikana.

Nykymaailmassa poliitikolle ei riitä tiukka asiaosaaminen. Täytyy osata myös markkinoida ja ”brändätä” itsensä, ainakin jos puhutaan valtakunnan tason poliitikosta. Sosiaalinen media on tähän se luontevin (ehkä myös ainoa?) väylä. Siinä mielessä jokaisen poliitikon kannattaisi olla aktiivinen somessa.

Kun joka halvatun rasahdukseen on pakko ottaa kantaa, niin yksittäisen kannanoton painoarvo jää vähäiseksi. Välillä Kärnä antautuu yleisen ”some-öyhäämisen” tasolle, joka taasen ei kansanedustajan statuksella toimivalle henkilölle tee laisinkaan hyvää – päinvastoin, se heikentää arvovaltaa. Ja näin Kärnälle on (valitettavasti) käynyt. Hänestä on tullut sellainen hupaisa hahmo, jonka kannanottoja ei ihan vakavalla naamalla tarvitse ottaa. Vähän kuin Paavo Väyrynen nykyään. Häntäkään ei enää ihan tosissaan nykyään oteta. Kärnä tuntuu enemmän ”somepersoonalta” kuin kansanedustajalta.

Noh, tuo nyt on ehkä turhankin ilkeästi sanottu. Kärnä on hyvä lisä Suomen poliittiselle kentälle, ja minunkin arkeni olisi tylsempää, jos en miestä somessa seuraisi. Usein hänellä on ihan fiksujakin kannanottoja, mutta ne tuppaavat hukkumaan sen kannanottovyöryn alle, jota hän sarjutulena suoltaa. Tässäkin asiassa poliitikon olisi hyvä löytää kultainen keskitie: esillä on oltava somessakin, mutta jokaiseen risahdukseen reagoiminen syö pidemmän päälle omaa arvovaltaa.   

Kuva: iltalehti.fi

Penkkiurheilun pedagogiaa

Yle ilmoitti tänään, että loppuvuoden aikana se näyttää jalkapalloilun huippusarjoista Englannin Valioliigaa, Italian Serie A:ta, Espanjan La Ligaa ja jääkiekon NHL:ää kokeilumielessä neljän ottelun verran. Yle Urheilun päällikön Panu Pokkisen mukaan 1 kyseessä on kokeilu, jolla testataan sopivaa korvaajaa jalkapallon Mestarien liigalle, jonka tv-oikeudet Yle menettää tämän kauden jälkeen.

Harva uutinen on saanut niin paljon riemunkiljahduksia aikaan kuin Ylen tämänpäiväinen ilmoitus. Tosin osalta riemuitsijoista lienee jäänyt huomaamatta, että kyseessä on vain tämän syksyn mittainen kokeilu, jossa Yle näyttää kustakin huippusarjasta yhden ottelun. Tästä huolimatta uutinen on merkittävä, ja se herätti pohtimaan asiaa laajemmin.

Minunkin ikäluokkani (nykyiset 3-kymppiset) muistaa ”wanhat hywät ajat”, jolloin huippu-urheilu ei ollut maksumuurien ja kanavapakettien takana. Suomessa murros tuli vuosituhannen vaihteessa. Valioliigan lähetykset siirtyivät Yleltä silloiselle Canal+ kanavalle, ja samoin kävi NHL:n. MTV-konserni sai ehkä suurimmat vihat niskaansa kun siirsi sunnuntaisen kansanhuvin, eli formulat, maksukanavalleen. Tuosta lähtien aiheesta on aina ajoittain keskusteltu, mutta trendi on selvä – jos katsot, niin maksat. Ihan viime vuosina asiasta ei ole enää hirveästi edes keskusteltu, sillä maksullisuutta on alettu pitää itsestään selvänä asiana.

Itse olen seurannut urheilua ihan pikkunassikasta alkaen, jo yli 20 vuoden ajan. Eritoten jalkapalloa tulee katsottua paljon, mutta aina silloin tällöin muitakin lajeja kuten jääkiekkoa, nyrkkeilyä ja yleisurheilua. Tästä päästäänkin pienoisen ongelman äärelle. Otetaan case tapaukseksi Englannin Valioliiga, jota Suomessa näyttää Viasat. Normaalitilanteessa lauantaisin Valioliiga-lähetys alkaa kello 14 studio-osuudella ja jatkuu noin kello 21.20 saakka. Tuona aikana näytetään kolme suoraa ottelulähetystä ja tapahtumat analysoidaan studiossa asiantuntijoiden voimin. Joskus tylsänä lauantaipäivänä saatan katsoa tuon yli 7-tuntisen livetuotannon käytännössä alusta loppuun. Valioliigan osalta tarjonta ei rajoitu pelkästään tuohon lauantaihin, vaan otteluita pelataan joka viikko myös sunnuntaina ja toisinaan myös arkiviikon aikana. Pelkästään tuon perusteella minut voi leimata suurkuluttajaksi.

On selvää, että mikään ilmaiskanava ei pystyisi omistamaan lauantaista 7 tuntia pelkälle jalkapallolle. Nyt tuollaiseen palveluun tottuneena en siitä hevillä haluaisi luopuakaan. Siinä mielessä on täysin perusteltua, että ”fanaatikot” laitetaan tästä palvelusta maksamaan. Mutta tässäkin asiassa tulisi löytää joku kultainen keskitie. Oletetaan, että haluaisit seurata Valioliigan lisäksi myös hiihdon maailmancupia ja pesäpalloa. Valioliiga tulee Viasatilta, hiihto MTV:ltä ja pesäpallo Neloselta. Kaiken nähdäksesi pitääkin hommata jo kolme erillistä kanavapakettia, josta kertyy jo aikamoinen kuukausittainen summa. Ei hyvä tämäkään.

Veroilla rahoitetun Ylen toimintaa on tässäkin asiassa mielenkiintoista seurata. Johtuen tästä erityisasemastaan se ei voi perustella urheilutarjontaansa puhtaasti markkinataloudellisin perustein. Sen tehtävä on yleissivistävä, joka tarkoittaa, että lajeja tulee näyttää mahdollisimman tasapuolisesti ja laajasti. Yle tavoittaa koko kansan ja sen vuoksi sillä onkin myös asennevaikuttajan rooli. Mitä enemmän jotain tiettyä lajia promotoidaan, sitä tutummaksi se kansalle tehdään ja vaikutetaan mielikuviin. Erityisesti lasten ja nuorten osalta asialla on iso merkitys. Näkyvyyden kautta innostutaan tietyistä lajeista. Ylen tehtävä on siis luonteeltaan aivan erilainen kuin vaikkapa puhtaasti markkinataloudellisin perustein toimivan Viasatin.

Kanavapaketit ja huippu-urheilun maksullisuus ovat sinällään täysin ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä asioita. Me ”fanaatikot” vaadimme laajaa palvelua, ja luottokortin tunnusluvun näpyttämällä sitä myös saadaan. Asian toinen puoli on kuitenkin se, että viemällä kaikki maksumuurin taakse näistä huippusarjoista tehdään pienemmän piirin keskinäistä huvia. Tämähän ei tietenkään ole ideaalitilanne. Se kultainen keskitie kulkeekin siinä, että koko kansalle annetaan maistiaisia myös näistä huippusarjoista. Ylen toiminnan voikin nähdä askeleena tähän suuntaan, ja se on pelkästään positiivinen asia. Toivottavasti vastaavia kokeiluja tehdään myös tulevaisuudessa.

Lähteet

1.       https://www.is.fi/jalkapallo/art-2000005420912.html

Kuva: kuvakaappaus Viasatin lähetyksestä 22.10

Mikä on kun ei nappaa?

Ylioppilaskunnan edustajistovaalit ovat nyt syksyllä. Oli mukavaa, että minuakin kysyttiin ehdolle, mutta päätin näissä vaaleissa varata itselleni ainoastaan äänestäjän roolin. Mutta mikä on kun ei kiinnosta?

Syksyllä 2013 imeydyin mukaan nuoriso-, ja opiskelijapolitiikkaan ihan täydellä teholla. Sitä myöten minut valittiinkin jopa Keskustanuorten Pohjois-Karjalan piirin varapuheenjohtajaksi. Tuona syksynä ja seuraavana keväänä monet viikonloput hurahtivat erilaisissa koulutuksissa ja kokouksissa. Se oli aivan tavattoman antoisaa aikaa. Mukavaa lisää oli se, että koko ajan oppi uutta. Se tärkeämpi juttu olivat kuitenkin ne ihmiset, joihin Keskustanuorten, JOKE:n ja KOL:in kautta kerkesin tutustua. Tuolloin myös ”aatteen palo” oli vahvaa, ja mielessä ajoittain kajasteli mahdollisuus urastakin politiikan parissa. Mikään itsetarkoitus se ei koskaan minulle ollut, mutta yksi vaihtoehto muiden joukossa.

Sitten kävi kuten kävi, ja jouduin jättämään yliopiston peräti kolmeksi lukuvuodeksi. Jouduin myös eroamaan niistä luottamustehtävistä, jotka minulla olivat vuodelle 2014. Nyt kun tuohon on ajallista etäisyyttä, niin on helppo nähdä, että melkoisen kovaa haipakkaa tuota hommaa tuli painettua. Ei siinä paljon jarrua painettu, eikä sivupeileihin vilkuiltu. Joskus mietin, että mihinkähän tuo tie olisi vienyt?

Ajat muuttuvat ja ihmiset muuttuvat. Mielestäni Keskusta on oikein hyvä yleispuolue, ja puolueen jäsen toki olen edelleen. Mielenkiintoni kohteet ovat kuitenkin vaihtuneet tuosta 3-4 vuoden takaisesta. Silloin jaksoi sytyttää paikallispolitiikan pienet asiat ja vaikkapa opiskelijoiden ateriatuen puolustaminen. Opin, että politiikka on pieniä tekoja hitaalla tahdilla.

Nuo asiat ovat tänään aivan yhtä tärkeitä 3-4 vuotta sitten, mutta oma mielenkiinto on ajautunut mikrosta makroon, pienestä suureen. Kiinnostuksen kohteita ovat asiat kuten talousjärjestelmän toiminta, EU:n tulevaisuus, ilmastonmuutos ja siirtolaisuus. Eli kyseessä ei ole suuruusluokaltaan edes valtakunnan politiikka, vaan mitä suuremmissa määrin kansainvälinen politiikka. On selvää, että tuollaiset asiat harvemmin ovat esityslistalla ylioppilaskunnan edustajistossa :D

Omalta osaltani voikin sanoa, että opiskelijapolitiikka on taakse jäänyttä elämää, ja nuorisopolitiikan osalta tulee jo ikäkin vastaan. Nostan hattua yliopiston edustajistovaaleihin ehdolle lähteneille, ja etenkin kampanjoiden puuhanaisille-, ja miehille. Sitä ei moni arvaakaan, kuinka aikaa vievää ja kuluttavaa moinen homma oikeasti onkaan.

Kuva: isyy.fi

Luottamusta ja velkaa

Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurrin kolumnit ovat aina erinomaista luettavaa. Ottaen huomioon, että hän työskentelee valtamedian palveluksessa, niin melkoisen päräyttäviä talousanalyyseja tulee viikko toisensa perään. Eilen 8.10 julkaistussa kolumnissa 1 Hurri pohtii kuinka käy, kun keskuspankit ympäri maailman hiljentävät osto-ohjelmiensa tahtia? Tämä on erittäin hyvä kysymys, jota olen itsekin pohtinut, tosin hieman erin näkövinkkelistä kuin Hurri.

Vuoden 2008 massiivisen finanssikriisin jälkeen Yhdysvaltain keskuspankki (FED) aloitti velkakirjojen osto-ohjelman, jota kutsutaan myös termillä ”quantitative easing” (QE). Euroopan keskuspankki (EKP), Japanin keskuspankki, Kiinan keskuspankki ja Englannin keskuspankki seurasivat pian perässä. Hurrin kolumnin mukaan pelkästään näiden neljän maailman johtavan keskuspankin osto-ohjelmien myötä on markkinoille syydetty kymmenessä vuodessa kymmenen tuhatta miljardia euroa rahaa. Tämä on lähestulkoon käsityskyvyn ylittävä lukema, kymmentä seuraa 12 nollaa.

Tuota käsittämätöntä rahasummaa ei ole tietenkään jaettu kansalaisosinkona ihmisille, vaan kanavoitu finanssimarkkinoille pankkien ja muiden finanssilaitosten kautta. Oletettavasti hyvin pieni osa summasta on mennyt aidosti tuottaviin investointeihin, jotka tuottavat myös työpaikkoja, ja sitä kautta hyvinvointia. Sen sijaan nyt tuo rahamassa lihottaa osakkeiden ja kiinteistöjen arvoja. Ollaankohan tässä puhaltelemassa melkoisen massiivista velkalvytyskuplaa? Paperilla näyttää toki hyvältä – talous kasvaa, mutta kasvaako hyvinvointi? Väittäisin ettei.

Selkeyden vuoksi kerrataan vielä kuinka QE-velkaelvytys toimii. Valtio laskee liikkeelle valtion velkakirjoja, jotka se myy liikepankille. Se toimii tässä välikätenä, ja myy velkakirjat keskuspankille. Keskuspankki luo vastaavan määrän valuuttaa ja näin uutta rahaa on syntynyt maailmaan. Tärkeätä on ymmärtää, että tämä (kuten kaikki raha) on velkaa. Valtion on maksettava velkansa takaisin, ja tämähän tapahtuu tulevien vuosikymmenien aikana veronmaksajien toimesta. QE-politiikan vuoksi valtionvelat ovatkin räjähdysmäisesti kasvaneet. Esimerkiksi USA:n valtionvelka ylittää tällä hetkellä 20 tuhatta miljardia dollaria. 2 Eli jälleen luku, jonka perässä on 12 nollaa.

Valtionvelkojen ollessa tuollaisissa sfääreissä pienikin korkotason nousu muuttaa dramaattisesti kustannuksia. Juuri sen takia täällä Suomessakin hallitukset toisensa perään ottavat prioriteetikseen AAA-luottoluokitustason säilyttämisen, koska silloin korot ovat halvimmat mahdolliset. Pohjimmiltaan talousjärjestelmä perustuu luottamukseen. Kuinka kauan jaksetaan luottaa, että valtiot pystyvät hoitamaan velkavastuunsa? Kuinka moni luottaa, että saa eläkkeensä täysimääräisenä? Ei tarvitse miettiä kuin Islannin, Irlannin ja Kreikan esimerkkejä. Ei ole mikään luonnonlaki, että luottamus valtion velan ja muiden vastuiden maksukykyyn säilyy.

Valtion velkakirjoja (eli bondeja) pidetään idioottivarmoina sijoituskohteina. Tuotto tulee hitaasti, mutta varmasti. Edellä mainitun valossa on kuitenkin mahdollista, että ikuisena pidetty luottamus murtuu. Mitäs sitten tapahtuu? Noh, vastauksen tietää tyhmempikin – se tarkoittaisi rahoitusjärjestelmän globaalia romahdusta.  

Lähteet

1.       https://www.is.fi/taloussanomat/porssiuutiset/art-2000005398742.html

2.       http://www.usdebtclock.org

     Kuva: shutterstock.com

Opiskelua susirajalla

Arki joensuulaisena opiskelijana on nyt alkanut. Ihan mukavastihan tämä on mennyt, vaikka asumisjärjestelyn kanssa onkin vähän totuttelua. Venäläisiä kämppiksiä on vaihteleva määrä ja olut heille ainakin maistuu. Lisäksi asunnosta on melkein jokainen tuikku palanut, vaatekaapissa ei ole hyllyjä, pesukoneesta toimii ainoastaan pikaohjelma, vessan valokatkaisimessa on kosketushäiriö, jonka vuoksi valon saa päälle (kirjaimellisesti) väkivaltaa käyttämällä. Nyrkillä kun paukuttaa katkaisijaa tarpeeksi lujaa ja useasti, niin se (yleensä) syttyy. Lisäksi voisi mainita, että vessasta puuttuu koukut pyyhkeille ja wc-paperiteline. :D  Asumus sijaitsee hyvin lähellä Joensuun pahamaineisinta katua, ”Luotikujaa”, joka on siis Latolankatu. Tämä tarkoittaa päivittäistä noin 4,5 km fillarointia keskustaan. Kaikki tämä on kuitenkin melko pientä, ja kolmessa viikossa on jo oppinut tulemaan toimeen näiden pikku puutteiden kanssa.

Opiskelujen osalta syksy on käynnistynyt hieman hitaanlaisesti. Esimerkiksi tällä viikolla vain kahtena päivänä oli lähiopetusta. Tämän vapauden myötä tulee myös suuri vastuu. Ainakin omalla alallani opiskelu on pitkälti omatoimista ja kirjatenttejä on paljon. Tämä tarkoittaa sitä, että lukemista on riittänyt ihan ensimmäisestä viikosta lähtien. Juuri nyt urakkana on koukeroisesti kirjoitettu ”Decline in history” historian alkutenttiä varten. Teos on siis englanninkielistä tieteellistä tekstiä. Englanniksi en ole lukenut edes viihdekirjallisuutta, joten shokkireaktio oli kuin saunasta avantoon hypätessä. Nyt kun kahlaan kirjaa jo uudemman kerran läpi, niin pikkuhiljaa alkaa päästä vähän jyvälle. Lukemista riittäisi vielä paljon enemmänkin, mutta putkiaivoisena miehenä täytyy nyt keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja hoitaa tämä ”velvollisuus” ensiksi alta pois.

Etukäteen arvelin, että hankalinta tulee olemaan ikäero suurimpaan osaan muista opiskelijoista, ja kieltämättä siltä se onkin tuntunut. Näin kolmekymppisenä ukonköriläänä ei oikein enää sytytä nämä perinteiset opiskelijariennot, niin sitä myöten uusien tuttavuuksien hankkiminen ei ihan helppoa ole. Siihen kun lisää vielä ujohkon perusluonteen, niin vähiin on jääneet uudet tuttavuudet ensimmäisten viikkojen aikana. Mutta eipä tämäkään niin vakavaa; olen tavannut useita ”vanhoja tuttuja” ja sitä myöten lounasseuraa kyllä on löytynyt, jos haluaa. ”Listalla” on vielä muutama nimi, joihin pitää tässä syksyn mittaan olla yhteydessä.

Kontrasti entiseen ”securitas elämään” on melkoisen suuri. Työelämässä ollessa liikkumavaraa on suhteellisen vähän, ja militaristisiakin elementtejä sisältävällä turvallisuusalalla vielä tavallistakin vähemmän. Opiskelijana yliopistossa puolestaan itsellä on täydellinen vastuu opintojen suorittamisesta. Jos jätät töihin menemättä, niin vartin sisällä soitellaan perään. Jos jätät luennolle menemättä, niin ketään ei kiinnosta. Suuri vapaus tuo suuren vastuun, kuten tulikin jo todettua.

Hyllyttömistä vaatekaapeista ja ikäeroista huolimatta menee varsin mukavasti. Joensuu on mukava paikka, jonka tunnen kotikaupungikseni enemmän kuin esimerkiksi Espoon, jossa useita vuosia asuin. Joidenkin asioiden kanssa on vielä vähän hapuilua, mutta onhan tämä jälleen ollut melkoisen iso elämänmuutos, niin se nyt oli odotettavissakin. Tämän päiväkirjaa muistuttavan blogauksen lopuksi lupaan, että seuraavalla kerralla en jorise itsestäni, vaan palataan jonkin tiukan päivänpolttavan aiheen pariin ;)  

 kuva: tripadvisor.com

Rosvoja ja nakkihommia - aikani Securitaksella

Securitas on ollut enemmän tai vähemmän osa elämääni viimeisen reilun yhdeksän vuoden ajan. Maaliskuussa 2013 kertaalleen jo lähdin, mutta jo toukokuussa 2014 palasin. Eilen 31.8.2017 tein viimeisen vuoroni ennen pitkän opintovapaan alkua. Käyn tässä läpi tuntemuksia tältä jälkimmäiseltä Securitas-ajanjaksolta. 

Paluu kolmen punaisen pallon palvelukseen oli osittain pakon sanelema, koska veloistani selvitäkseni tarvitsin vakituisen palkkatyön. En kuitenkaan tuolloin ajatellut sitä tuolta kannalta. Vuosi yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella oli herkistänyt sille, kuinka kiven alla vakituinen palkkatyö nykypäivän maailmassa on "Kurjan kohtaloni" surkuttelun sijaan olin iloinen, että sain uuden mahdollisuuden Securitaksella. Olin työskennellyt aiemmalla pätkälläni Sellossa ja Kampissa. Kävi ilmi, että ainakaan heti en pääsisi noihin työkohteisiin, mutta töitä riittäisi Espoontorilla ja Lippulaivassa. Tämä kelpasi oikein hyvin. Etenkin Espoontori oli siinä mielessä huvittava työpaikka, että rakennuksen julkisivu näkyi silloisen asumukseni parvekkeelta. Työmatkaan ei siis tarvinnut aikaa tuhlata. 

Kesän 2014 olin Lippulaivassa ja Espoontorilla, ja viihdyin niissä kohteissa. Pienempien kauppakeskusten hieman verkkaisempi tahti sopi minulle hyvin. Elokuun lopussa Securitas järjesti kuitenkin yllätyksen, kun uudessa työvuorolistassa oli enimmäkseen Kamppia, ja muutama vuoro Selloa. Minun mielipidettä tähän ei kysytty, mutta ei siihen toisaalta ollut mitään velvoitettakaan. Enkä minä tästä edes mitenkään pahoillani ollut - ihan mielelläni palasin tuttuihin työkohteisiin. 

Loppuvuoden 2014 tein Kamppia sekä Selloa suunnilleen 50/50 jakaumalla. Tuossa vaiheessa minulta kysyttiin kumpaa kohdetta haluaisin tehdä kokoaikaisesti. Valitsin Sellon, koska sinne oli helpompi työmatka ja vähemmän vihaamiani yövuoroja. Tammikuusta 2015 alkaen oli jälleen Sellon kokoaikainen työntekijä. Tämä oli siinä mielessä hassu tilanne, että myös silloinen kämppikseni työskenteli Sellossa. Aluksi tämä ei haitannut, mutta ajan myötä tilanne kävi hieman hankalaksi. Silloinkin kun olin vapaalla, niin Sellon asiat seurasivat kämppiksen kautta. Tästä en missään nimessä syytä kämppistäni, sillä tilanne oli väistämätön. Onhan se selvää, että työkaverin kanssa käy läpi työasioita.

Työhommat rullasivat kuitenkin ihan mukavasti ja sain osakseni pieniä vastuutehtäviäkin, josta olen kiitollinen. Yövuoroja ei ollut paljoa, mutta ne vähätkin söivät miestä toden teolla. Kroppa soti tätä perverssiä päivärytmiä vastaan toden teolla, ja olinkin yövuorojen aikana melkoinen ihmisraunio. Toisinaan olin yövuoron jälkeen niin uupunut, että en jaksanut edes vaihtaa kuulumisia kämppiksen kanssa. Potkaisin vaan kengät jalasta ja menin suoraan nukkumaan. Ne alkoivat ottaa myös ihan fyysisesti terveyden päälle. Ainakin pariin otteeseen korkea kuume iski kesken yövuorojen.

Kauppakeskuksen järjestyksenvalvojan perustyön luonne on samanlaista joka paikassa. Isolta osaltaan se on näkyvillä olemista ja valmiudessa olemista siltä varalta, JOS jotain sattuu. Jokapäiväisiä perustehtäviä ovat alkoholistien, narkomaanien ja nuorison toiminnan seuraaminen ja tarvittaessa niihin puuttuminen. Tuo on se näkyvä osa, mutta hommaan sisältyy myös todella paljon "piilossa" olevaa työtä, kuten avainten hallintaa, rikosilmoitinjärjestelmien tuntemusta ja yleistä asiakaspalvelua. 

Vuoden 2015 lopussa ja 2016 alussa hommat menivät siinä mielessä jouhevasti, että harkitsin ihan tosissani jäämistä Securitakselle pysyvästi. Tutkailin etenemismahdollisuuksia, kävin päivittäin firman intranetissä ja hainkin paria eri esimiespaikkaa. Minua ei kuitenkaan näihin valittu, eikä pyydetty edes haastatteluun. Ne paikat täytettiin aivan oikeilla henkilöillä, enkä edes väitä, että juuri minut olisi heidän tilalleen pitänyt valita. Se, että minua ei missään vaiheessa edes harkittu vaihtoehtona jätti kuitenkin arven. Kyynistyin tästä, ja totesin etenemismahdollisuuksien olevan heikot. 

2016 vuoden keväällä alkoivat vaikeat ajat. Yövuorot söivät miestä pahasti ja Sellon asiat seurasivat minua vapaillekin. Oman hyvinvointini kannalta oli tärkeää, että sain tämän kierteen poikki. Tuossa vaiheessa sainkin kiitettävästi apua sekä Sellon työnjohdolta, että oman yksikön työnjohdolta. Pyysin siirtoa toiseen työkohteeseen juuri ennen kesälomani alkua kesäkuussa 2016. Siirto takaisin Lippulaivaan ja Espoontorille toteutui sitten syyskuussa. Tämä prosessi meni jouhevasti, ja siitä olen kiitollinen. Samoihin aikoihin myös muutin omilleni toiseen kämppään, ja tätä kautta päivittäinen side Selloon katkesi. 

Loppukesästä 2016 tein myös päätöksen, joka on johtanut tähän päivään. Päätin, että palaan kouluun hinnalla millä hyvänsä. Tein ylitöitä, jotta saisin mahdollisimman nopeasti velkani maksettua loppuun ja selvittelin edellytyksiä palata kouluun seuraavan vuoden syksynä. Opintovapaan ja aikuiskoulutustuen avulla se oli mahdollista. Kun siirryin Espoontorille & Lippulaivaan syyskuussa, olin jo suunnitelmani laatinut. En kuitenkaan tätä ottanut puheeksi ennen kuin vuoden vaihduttua 2017:sta. 

Sen myönnän, että olen viimeisen vuoden aikana työntekijänä hieman laiskistunut, enkä ole enää ollut niin sitoutunut firmaan kuin "parhaina" aikoina. Kehitysinto ja uuden opettelu ovat jääneet taka-alalle. Perustehtävät olen kuitenkin suorittanut parhaani mukaan, eikä konfliktitilanteita ole ollut. 

Yhteenvetona voisi todeta, että Securitas on ottanut paljon, mutta antanut enemmän. Ilman luotettavaa ja vakituista työnantajaa tilanteeni saattaisi olla paljon huonompi. Puhumattakaan kaikista ihmisistä, joihin olen firman kautta tutustunut. Ihan lopuksi haluan kiittää muutamia työkavereita ihan nimellä mainitsemalla - on selvää, että lista voisi olla pidempikin. 

Marko Heikkinen, Martti Sarkia, Nico Thoren, Aleksi Blomberg, Jussi Vuorvirta, Sarianna Oikkonen, Antti Seppänen, Toivo Huhtinen, Niina Sihvo, Tony Almqvist, Juho Hillu, Marko Säämänen, Kirill Pavlov, Timo Peltonen, Jarkko Saukkonen, Matias Räisänen, Mikko Lahtinen, Toto Andersin, Antti Lahdenperä, Otto Tiuri. Kiitos teille, ja monille muille, joiden nimi ei nyt tullut mainituksi. 

Opintovapaan ajan työsuhteeni Securitakselle pysyy voimassa, eikä ole täysin poissuljettua ettenkö vielä joskus sinne töihin palaisi. Vaikeita aikojakin on ollut, mutta hyvällä fiiliksellä lähden uusia haasteita kohti!

EU ja isot asiat

Unelmatilanteessa EU on suurissa asioissa suuri, ja pienissä asioissa pieni. Käytännössä asia tuntuu menevän juurikin toisin päin. EU on pyrkinyt puuttumaan niinkin pieneen asiaan kuin saunapalvikinkun valmistukseen, mutta oikeasti kansainvälistä yhteistyötä vaativissa isoissa asioissa se on kovin hampaaton. Tällaisiin kuuluvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjuminen, veronkierto ja pakolaispolitiikka.

Ylen toimittaja Eero Mäntymaa (1) julkaisi tänään ansiokkaan analyysin EU:n maahanmuuttopolitiikan ongelmakohdista. Keskenään eripurainen "valtioiden liitto" ei saa sovittua yhteisistä pelisäännöistä. Ja jos paperille saadaankin jotain kirjattua, niin sitä ei ole pakollista noudattaa. Täydellinen esimerkki on EU:n vuonna 2015 tekemä päätös 160 000:n pakolaisen siirrosta Italiasta ja Kreikasta muihin EU-maihin. Suomen ohella ainoastaan muutama maa on täyttänyt sitoumuksensa. Itävalta, Puola ja Unkari eivät ole ottaneet ensimmäistäkään pakolaista vastaan. Paljon puhutaan sanktioista, mutta pahoin pelkään niiden jäävän riittämättömän pieniksi.

Selkeän yhtenäisen käytännön puute avaa oven rikollisille. Turun puukotuksen pääepäilty "Abderrahman Meckah" oli tehnyt rikoksia Saksassa, mutta tieto ei koskaan kulkeutunut Suomen viranomaisille. Jos henkilö jättää kirjautumatta turvapaikanhakijaksi, eikä joudu rikoksistaan vankilaan, niin rötöksiä voi jatkaa useammassa EU-maassa pitkänkin aikaa. EU on ilmeisen kykenemätön ratkaisemaan tätä ongelmaa. Tämä ei ole pelkästään harmillista, vaan potentiaalisesti vaarallista.

Sitten vuoden 2015 pakolaismäärät ovat laskeneet, mutta ilmiö ei todellakaan ole ohi. Sodat, ilmastonmuutos ja muut syyt eivät ole katoamassa. On vain ajan kysymys milloin leimahtaa seuraava kriisi, joka johtaa valtaviin pakolaisvirtoihin. Euroopan kannalta ratkaiseva kysymys on miten pystyttäisi auttamaan hädänalaisia, ja samalla karsia mahdollisimman tehokkaasti väärissä aikeissa olevien rikollisten maahantulo?

Kestävä ratkaisu olisi, että apua pystyttäisi tarjoamaan jo ennen Euroopan mantereelle astumista. Muiden muassa sotatieteiden tohtori Atte Kaleva on hahmotellut mallia, jossa lähtömaiden lähistölle perustettaisi EU:n hallinnoimia pakolaiskeskuksia joihin ilmoittautumisen jälkeen voisi hakea turvapaikkaa valitsemastaan maasta. (2) Tällä tavoin viranomaisilla olisi alusta alkaen tilanne paremmin hallinnassaan. Uskon, että tällaisen järjestelmän kautta apu saataisi paremmin kohdennettua niitä tarvitseville. Samalla se rampauttaisi salakuljettajien irvokasta bisnestä, jonka kautta Euroopan pääsevät ne, joilla on varaa maksaa hengenvaarallisesta matkastaan.

Ongelmana on, että valtavien pakolaiskeskusten perustaminen vaatisi EU:lta mittavaa satsausta ja yhteistyötä. EU:n "track record" tämän mittaluokan asioissa on melkoisen surkea. Yrittää kuitenkin kannattaisi. EU-maissa saataisi vähennettyä turvallisuusuhkia, apu saataisi kohdistettua hädänalaisimmille ja salakuljettajien elämää hankaloitettua.

 Lähteet
1. https://yle.fi/uutiset/3-9797016
2. http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201708232200342766_u0.shtml

Kuva: europa.eu

Turun terrori

 Pahin mahdollinen tapahtui viime perjantaina Turussa. Marokkolaismies puukotti kuoliaaksi kaksi henkilöä ja haavoitti kahdeksaa muuta. Rohkea sivullisten toiminta ja poliisin nopea reagointi estivät vielä pahemman katastrofin syntymisen.

Tapahtumasta on kohta viisi vuorokautta ja kokonaiskuva alkaa hahmottua. Rikosnimike on terroristisessa tarkoituksessa tehty murha. Tekijän tiedetään olleen turvapaikanhakija, joka oli saanut kielteisen päätöksen. Hän oli valittanut tuomiostaan ja odotti vapaalla jalalla valitusprosessin valmistumista. Terrori-iskuun liittyen poliisi pidätti myös neljä muuta marokkolaismiestä, joista yksi on tässä vaiheessa vapautettu.

Ylen toimittaja Sara Rigatellin eilen julkaisemassa artikkelissa on tekijästä paljon uutta tietoa. 1 Ylen lähteiden mukaan Abderrahman Meckah ei ole hänen oikea nimensä, vaan hän on valehdellut sen viranomaisille. Saksalaismedia Süddeutsche Zeitungin 2 mukaan ”Meckah” oli käyttänyt Saksassa ollessaan useita valehenkilöllisyyksiä. Ylen lähteiden mukaan ”Meckah” on myös yli 20-vuotias, eikä 18 kuten on itse väittänyt. ”Meckahin” ISIS-sympatiat ja outo käytös olivat herättäneet Pansion vastaanottokeskuksessa huolen, ja hänestä olikin vinkattu poliisille. Tämä vinkki ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin, sillä poliisi ei nähnyt välitöntä vaaran uhkaa.

Se, että iskun jälkeen somekeskustelu on ryöpynnyt yli äyräiden ei yllätä. Onhan kyseessä äärimmäisen vakava asia, joka herättää vahvoja tunteita. Tragedian keskellä ihmiselle on jotenkin luontaista etsiä syyllinen. Syntipukin rooliin ovat joutuneet ainakin ministerit Juha Sipilä ja Paula Risikko. Heidän saamansa palaute eri someväylissä on kylmäävän kammottavaa luettavaa. Presidentti Sauli Niinistökään ei ole säästynyt kovasanaiselta kritiikiltä.

”Abderrahman Meckahin” tapaus paljasti useita systeemisiä porsaanreikiä turvapaikkajärjestelmässä. ”Meckah” oli valehdellut viranomaisille kaiken mahdollisen – nimensä, ikänsä ja taustansa. Hän oli aivan oikein saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta käyttänyt mahdollisuutensa valittaa asiasta hallinto-oikeuteen. Tätä ratkaisua odotellessaan ”Meckah” meni ja teki hirmutekonsa.

Valtiolla on monta tehtävää, mutta ensimmäinen ja tärkein on kansalaisten turvallisuuden takaaminen. On selvää, että etenkin kielteisen tp-päätöksen saaneet henkilöt ovat korkeata riskiryhmää. ”Meckahin” tapauksessa tämä riski konkretisoitui. Olisikin kansallisen turvallisuuden nimissä fiksua asettaa nämä Maahanmuuttovirastolta kielteisen päätöksen saaneet henkilöt valitusprosessin ajaksi tarkkaan valvontaan ja perustaa sitä varten palautuskeskus. Sen voisi perustaa luontevasti Joutsenoon tai Ouluun valtion vastaanottokeskukseen.3 Samoin täytyy kiinnittä huomiota siihen, että valitusprosessin läpi käyneet henkilöt palautetaan mahdollisimman nopeasti lähtömaahansa.

Toinen asia, joka täytyy saada kuntoon on tiedustelulaki. On totta, että mikään tiedustelulaki ei pysty estämään puukkojunkkarin riehumista torilla. On kuitenkin häpeällistä, että Suomi joutuu olemaan muiden valtioiden hyväntahtoisuuden varassa tiedustelun osalta. Olen asiasta kirjoittanut aiemmissa postauksissani kohtuullisen tyhjentävästi, joten en nyt siihen enempää uppoudu. Nyt poliittinen paine tiedustelulaille on kovempi kuin koskaan ja se on saatava voimaan jo tänä vuonna.

Mielestäni Suomi on tehnyt voitavansa tässä polarisoivassa maahanmuuttoasiassa. Sinisilmät on avattu, mutta inhimillisyyttä ei ole unohdettu. Tämä on vaikeata kuin nuorallakävely konsanaan. Aina löytyy mielipiteitä suuntaan ja toiseen. ”Abderrahman Meckahin” tapaus kuitenkin osoittaa, että systeemistä löytyy edelleen porsaanreikiä, jotka on saatava tilkityksi.

1.       https://yle.fi/uutiset/3-9792084

2.       https://yle.fi/uutiset/3-9789964

3.       https://yle.fi/uutiset/3-9791935

Kuva: bbc.co.uk

Kulutusluottojen kultakausi

Media on herännyt suosikkiaiheeseeni, nimittäin velkaantumiseen. Viikon sisään ainakin Kauppalehti, Talouselämä ja Yle ovat uutisoituneet kotitalouksien ennätysnopeasta velkaantumisesta. Mielelläni jaan näitä artikkeleita sosiaalisessa mediassa, koska tietoisuutta lisäämällä voi välttää pahimmat sudenkuopat.

Kulutusluotoilla rahoitetaan useimmiten uuden auton ostamista, ulkomaanmatkoja tai kalliin elektroniikan hankkimista. Erityisesti vakuudettomien kulutusluottojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Se ei yllätä – helppoa luottoa mainostetaan armotta joka tuutista; tv-mainoksissa, sähköpostilla, tekstiviestillä ja jopa mainostarroina paikallisbussin selkänojassa. Luoton voi hakea helposti netissä keskustelemalla sähköpostilla virkailijan kanssa. Aina edes sitä ei vaadita. Luottopäätös syntyy hetkessä, ja rahat tupsahtavat tilille samantien. Tällaisessa tilanteessa suurin riskiryhmä ovat nuoret aikuiset, jotka vasta ottavat ensimmäisiä askeleitaan oman taloutensa hallinnassa.

On mielestäni aivan käsittämätöntä, että Suomessa ei ole käytössä positiivista luottotietorekisteriä. Tällä vaikealla termillä tarkoitetaan tietokantaa, josta lainanantaja näkisi hakijan velat muista luottolaitoksista. Jos tänä päivänä menet anomaan Osuuspankista kulutusluottoa, niin heillä ei ole mitään keinoa selvittää, onko sinulla ennestään velkaa vaikkapa Santanderilta tai Svea Ekonomilta. Lainanantaja ei siis voi tietää hakijan todellista taloustilannetta, ellei hakija sitä itse rehellisesti kerro. Tuolloin lainaa tulee myönnetyksi riskiryhmään kuuluville henkilöille. Positiivinen luottotietorekisteri on käytössä useimmissa Euroopan maissa, ja Suomessakin se pitäisi pikimmiten saada voimaan. Se osaltaan ehkäisisi ylivelkaantumista.

”Sääntö-Suomi” ja ”Byroslavia” ovat termejä, joilla vitsaillaan Suomen tiukalle sääntelylle mitä pienimmissä asioissa. Rahoitusalalla tarvittaisiin kuitenkin enemmän byroslaviaa. Helsingin Sanomat kertoo 19.6 julkaistussa artikkelissaan norjalaisten rahoitusyhtiöiden Bank Norwegianin, Monobankin ja Komplett Bankin tulleen ryminällä Suomen kulutusluottomarkinnoille. Ruotsiin, Tanskaan tai Islantiin he eivät kuitenkaan ole levittäytyneet hankalan lainsäädännön vuoksi. Suomessa sääntely on löyhempää, ja sen vuoksi kulutusluottobisnes kannattavaa. Tähän olisi saatava roti, ennen kuin velkapommi täydellisesti räjähtää kotitalouksien kasvoille.

Ei ole ihmekään, että mainonnan ristitulessa ja luoton saannin helppoudessa monet päätyvät elämään yli todellisten varojensa. Rahasta itsestään on tullut niin abstrakti käsite, että sitä on vaikeaa hahmottaa. Nykyisin hyvin tuottoisa bisnes on velkojen yhdistämislainat. Kun henkilö huomaa velkaantuneensa useampaan suuntaan ja kuukausimaksujen nousevan sietämättömän suureksi, niin siinä vaiheessa helposti haetaan ratkaisua yhdistämislainasta. Tässä on tarkoituksena paketoida henkilön kaikki velat yhdeksi isoksi köntiksi, josta maksetaan yhtä kuukausierää. Joillekin tämä voi tuoda helpotuksen, mutta nämä ratkaisut ovat kaikkea muuta kuin ilmaisia. Arvioiden mukaan noihin ratkaisuihin sitoudutaan keskimäärin 8 vuodeksi, ja korko huitelee 20% kieppeillä. Ne ovat rahoituslaitoksille hyvä bisnes.

Juurisyitä velkaongelmaan ovat talousjärjestelmän rakenteelliset valuviat ja globalisaation mahdollistama pääomien nopea liikkuminen. Noiden muuttaminen onkin astetta isompi ongelma, mutta mainitsemillani toimenpiteillä saisi ainakin ensiapua kasvavaan velkaongelmaan.

Lähteet

http://www.talouselama.fi/uutiset/nousukautta-elavat-suomalaiset-velkaantuvat-kovaa-vauhtia-suomen-pankki-varoittaa-kulutusmenot-tuloja-suuremmat-ja-velkaantuminen-jatkuu-6663466

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/ulkomaiset-kulutusluottoyhtiot-hyodyntavat-suomen-vapaata-markkinaa---seurantaa-tulisi-kehittaa/c3pk38qf?ref=twitter:89ae

http://www.talouselama.fi/uutiset/luotto-on-vaikea-laji-6663912

https://yle.fi/uutiset/3-9730138

http://www.hs.fi/talous/art-2000005259804.html

Kuva: nettilainat.com

Lounaaton kiirastuleni

-          

        -Mitäs syödään? Käydäänkö lounaalla vai haetaanko pizzat?

-          -  Tuota… taidan käydä mieluummin kaupasta jotain.

Aika monta tuollaista keskustelua olen työkaverien kanssa viimeisen parin vuoden aikana käynyt. Kieltäydyin aina, koska 10 euron tuhlaaminen yhteen ateriaan oli täysin poissuljettu ajatus. Ulosoton pyöriessä täydellä teholla piti 10 eurolla kattaa usean päivän ruokakulut. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Keväällä 2013 irtisanouduin Securitakselta ja tein täydellisen elämänmuutoksen. Hain ja pääsin Joensuuhun yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Ongelmana oli, että noin 25 ikävuoteen saakka taloudenhallinta ei ollut vahvimpia puoliani. Opiskelemaan lähtiessä minulla oli yhteensä noin 10 000€ edestä velkaa sekä Visalla-, että kulutusluottoina. Olin laskenut, että sivutyön kanssa nippa nappa pärjäisin, mutta tämä suunnitelma meni pahasti puihin, kun en töitä Joensuusta löytänyt.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun tein pari pahaa virhearviota kutakuinkin samanaikaisesti – ostin auton ja muutin kallimpaan kämppään vuokralle. Duunarin palkalle nuo olivat kohtalokkaita ratkaisuja, ja siitä lähtien olen tuskaillut rahahuolien kanssa. Opiskeltuani yhden vuoden yliopistossa jouduin palaamaan täysipäiväisesti työelämään ja muuttamaan takaisin pääkaupunkiseudulle. Tämä onnistui helposti, siitä haluan kiittää työnantaja Securitasta ja vuokranantajiani Markoa & Marttia.

Palattuani kesällä 2014 täysipäiväisesti töihin yritin vielä vimmatusti selviytyä veloistani, mutta olin jo ajautunut niin syvälle suon silmäkkeeseen, että poispääsyä ei ollut. Eräänä päivänä marraskuussa 2014 pankkikorttini oli suljettu ilman ennakkoilmoitusta – pankkiautomaattikin sylkäisi kortin samantien kelvottomana ulos. Ensimmäinen maksuhäiriömerkintä oli syntynyt. Tuossa tilanteessa ei vaihtoehtoja enää ollut. Ulosotto vie jokaisesta palkasta niin suuren siivun, että jäljellä jäävä osa meni vuokranmaksuun, työmatkoihin, puhelinlaskuun ja ruokaan.

Ulosotto alkoi loppuvuodesta 2014 ja jatkui kesäkuuhun 2017 saakka. Tiukkaa se teki. Uusia vaatteita ei paljoa osteltu ja elämänpiiri typistyi kämpän ja työpaikan välille. Ei ollut varaa liikkua mihinkään. Tämä kokemus synnytti suurta myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ei ulospääsyä ole näkyvissä. Oma velkataakkani oli vielä siedettävän kokoinen, mutta joillakin saattaa olla eri syistä moninkertaisia summia. He eivät välttämättä koskaan selviä niistä. Se on lohduton tilanne, joka varmasti myötävaikuttaa myös erilaisten sairauksien puhkeamiseen. Asiaa ei helpota perinnän käytännöt, jossa jokaista velkaa pidetään keinotekoisesti elossa mahdollisimman pitkään korko-, ja käsittelymaksujen maksimoimiseksi.

Vuosi sitten tein päätöksen palata yliopistoon. Siitä lähtien olen määrätietoisesti tehnyt työtä tuo tavoite mielessä. Selkeä päämäärä auttoi vaikeimpien hetkien yli. Nyt tilanne on siinä vaiheessa, että paluuni yliopistoon syksyllä on varmaa. Huolenaiheena on enää asunnon löytäminen. Pientä toivoa on näköpiirissä senkin suhteen, mutta maksuhäiriömerkinnän omaavana kaikki mutkistuu. Jotkut vuokranantajat eivät ota maksuhäiriöisten hakemuksia edes käsittelyyn, ja ne jotka ottavat, sysäävät ne jonon perälle. Neuvotteluvaraa ei juurikaan ole – siihen on tyydyttävä mitä tarjotaan, jos tarjotaan. Omalta osaltani viimeinen maksuhäiriömerkintä poistuu 29.5.2019, vajaan kahden vuoden päästä.

Näitä tarinoita on paljon, ja tämä minun osaltani ei edes erityisen dramaattinen. Suomessa on yli 370 000 henkilöä, joilla on luottotiedoissa merkintä. Maksuhäiriömerkintöjä on noin miljoona, eli ne ymmärrettävästi kasautuvat samoille henkilöille. Kotitalouksien velkaantuminen on kaikkien aikojen ennätystasolla ja erilaisten kulutusluottojen sääntely edelleenkin retuperällä. Erilaiset velkojen yhdistämisjärjestelyt ovat mitä tuottoisin bisnes. Suurimmassa riskiryhmässä ovat 25-44 miehet, joista joka seitsemännellä on luottotietomerkintä.

Tämä kokemus on muuttanut minua kokonaisvaltaisesti ihmisenä. Pystyn ihan eri tavalla samaistumaan näihin asioihin. On helppoa tuomita luottohäiriöiset narkkareiksi ja hunsvolteiksi, jotka ovat itse sotkeneet asiansa. Ei se näin mene. Kyllä näitä tarinoita on moneen lähtöön, ja päihdeongelmat ovat siinä vain yksi sivujuonne. Olen tämän kiirastuleni aikana lukenut Naomi Kleiniä, Thomas Pikettyä, Ville Iivarista ja Charles Fergusonia, sekä katsonut lukemattomia dokumentteja taloudesta. Mitä syvemmälle olen asiaan perehtynyt, sitä pelottavammaksi se on mennyt. Koko globaali talousjärjestelmä on rakennettu siten, että tietty osa väkisin epäonnistuu, kuten Gaussin käyrässä ikään.

Tämän ”korkeakoulun” käytyäni aihe on hyvin lähellä sydäntäni, puhutaan sitten yksilötasosta tai talousjärjestelmästä kokonaisuudessaan. On hyvinkin mahdollista, että kandi-, ja gradutyössäni tulen näitä aihepiirejä sivuamaan.

Kuva: etlehti.fi

Temppelinaukion tapaus

Maailma on tullut siihen asentoon, että suuriin yleisötapahtumiin osallistumiseen etenkin Helsingissä liittyy riski. Sunnuntaina Helsingin Temppelinaukion kirkolla oli näkyvä poliisioperaatio, ja eilen tiedotettiin, että se liittyi epäilyyn terroriteon valmistelusta. Tänään ylikomisario Tero Haapala kommentoi Iltalehdelle, että vastaavanlaisia uhkatilanteita on ollut aiemminkin. 1. Viime viikolla Suojelupoliisi nosti terroriteon uhka-arvioita kohonneelle tasolle.

Jos joku vielä yllättyi, niin kehottaisin kohteliaasti nostamaan pään pois pensaasta. Lähi-Idän tutkija Olli Ruohomäki on todennut, että elämme islamilaisen terrorismin aikakautta 2, joka tulee jatkumaan ainakin 20 vuotta. Tätä arviota ei ole mitään syytä epäillä. ISIS:ille Suomi ei enää ole neutraali valtio, vaan yksi selkeistä vihollisista. Suomi onkin ollut näyttävästi esillä ISIS:in viimeaikaisessa propagandassa, ja tämä onkin yksi suurimmista syistä uhka-arvion nostamiseen.

”Rajat kiinni” ei ratkaise ongelmaa. Monet viime aikojen iskuista on tehty pitkään kohdemaassa asuneiden toimesta. He ovat radikalisoituneet internetin kautta, ja tehneet ratkaisunsa itsekseen. Aatteen leviämistä eivät piikkilanka-aidat estä. Toki, jokaisen maahantulijan taustat on syytä tarkistaa mahdollisimman hyvin, koska sillä pystytään ennaltaehkäisemään ääriainesten pesiytymistä. Tässä luotan viranomaisten tekevän parhaansa.

Mikään määrä hyvää poliisityötä ei sataprosenttisesti estä yksittäisen terroriteon mahdollisuutta. Etenkin kun nykyinen trendi ovat nämä ”yksinäisten susien” spontaanit hyökkäykset. Ihmisen puukottaminen jossain metroasemalla ei vaadi mitään järjestelmällistä ennakkosuunnittelua.

Riskiä on kuitenkin mahdollista vähentää tietoisilla päätöksillä. Se lähtee siitä, että valtionjohto takaa poliisille kaikki tarvittavat resurssit terrorismin vastaiseen työhön. Lainsäädännöstä se lähtee. Esimerkiksi uusi tiedustelulaki on syytä saada pikavauhtia voimaan. On aivan käsittämätöntä, että suomalainen tiedustelu on pitkälti muiden valtioiden tiedustelupalveluiden hyväntahtoisuuden varassa.3 Näin ei voi nykymaailmassa olla.

Määrärahat on toinen asia. Pahiksia ei saada satimeen, jos heitä ei tarkkailla, ja tarkkailijoilla ole tarvittavaa välineistöä käytössään. Jossain kohtaa saatetaan törmätä kysymykseen yksityisyydensuojasta. Se todellakin voi kärsiä, mutta se on valitettavasti hinta, joka turvallisuudesta joudutaan maksamaan.

Tämä kaikki on reaktiivista toimintaa – joudutaan reagoimaan käsillä olevaan tilanteeseen, kun muutakaan ei voida. Ongelman juurisyy ratkeaa siihen, jos tuleville sukupolville saadaan taottua päähän koko ideologian mädännäisyys. Valitettavasti se ei ole realismia vielä vuosikymmeniin-, ehkä vuosisataankaan. Tämän tulee silti olla ensisijainen tavoite, mutta siihen saakka joudumme reagoimaan. Ikävä kyllä.

Lähteet:

1.       http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201706202200219386_u0.shtml (Haapalan kommentti) (1)

2.       http://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005239816.html (Ruohomäen kommentti) (2)

3.       http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005175971.html (tiedustelulaista) (3)

Kuva: ilkka.fi

Uusi Vaihtoehto on todellinen vaihtoehto

”House Of Cards” tv-sarjan käänteet ovat kevyttä kamaa verrattuna siihen draamaan, mitä Suomen poliittisella kentällä on muutamaan vuorokauteen tapahtunut. Perussuomalaisten eduskuntaryhmä repesi tänään kahtia. Yhteensä 21 Perussuomalaisten kansanedustajaa erottautui omaksi ryhmäkseen. Mukana kaikki ministerit, mukaan lukien Timo Soini. Ryhmän puheenjohtajana kuitenkin toimii Simon Elo. Kun tämä ryhmä ilmoitti olevansa valmis jatkamaan hallituksessa, niin Juha Sipilä sai hymyssä suin ilmoittaa hallituskriisin olevan peruttu.

”Uusi Vaihtoehto” koostuu Perussuomalaisten soinilais-terholaisesta siivestä. On todennäköistä, että tämän 21 kansanedustajan ryhmän pohjalta perustetaan myös uusi puolue. Tätä prosessia tulen seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Vaikuttaisi siltä, että tuohon ryhmään tiivistyy Perussuomalaisten hyvät puolet, ilman rasistista öyhötystä. Tämä tietysti täysin subjektiivinen mielipiteeni.

Jos (ja kun) tästä sukeutuu kokonaan uusi puolue, niin tulen kyllä lukemaan heidän linjauksensa tarkkaan. Keskusta on oikein hyvä yleispuolue, mutta Uusi Vaihtoehto saattaisi olla arvomaailmaltaan minua vieläkin lähempänä. Olen nimittäin perinjuurin huolestunut globalisaation lieveilmiöistä, enkä pidä EU:ta pitkällä aikavälillä toimivana instituutiona. Halla-aholaisten radikaaleihin ajatuksiin en kuitenkaan pysty samaistumaan, josta syystä entinen Perussuomalaiset ei minun puolueeni ollut. Aika näyttää, mutta uusi Uusi Vaihtoehto tuntuu todelliselta vaihtoehdolta.  

Kuva: aamulehti.fi

Nuiva vallanvaihdos

Perussuomalaiset on tänään aivan eri puolue kuin toissapäivänä. Uuteen puheenjohtajistoon kuuluvat Jussi Halla-aho, Laura Huhtasaari, Teuvo Hakkarainen ja Juho Eerola. Kaikki heistä kuuluvat puolueen ”nuivaan” maahanmuuttokriittiseen siipeen, Halla-aho tietysti keulakuvanaan. Perussuomalaiset liittyivät Euroopan oikeistopopulististen puolueiden valtavirtaan. "Nuiva" siipi otti totaalisen vallan itselleen yhdessä yössä. Timo Soinin johdolla puolueen linja ei ollut näin helposti määriteltävissä. 

Hallitusyhteistyön jatkon mahdollisuudesta tiedetään lisää huomenna, kun Halla-aho tapaa pääministeri Juha Sipilän ja valtiovarainministeri Petteri Orpon. Keskustan ja Kokoomuksen riveissä ollaan kovin jakautuneita – osa ei voi kuvitellakaan yhteistyötä Halla-ahon kanssa. Toiset taasen olisivat siihen valmiita, jos Perussuomalaiset vain sitoutuvat aiemmin sovittuun hallitusohjelmaan. Myös politiikan kommentaattorit ovat kovasti jakautuneet. Ilta-Sanomien pitkäaikainen politiikantoimittaja Timo Haapala kehotti Juha Sipilää hajottamaan hallituksensa välittömästi. Politiikan tutkija Markku Jokisipilä puolestaan arvioi, ettei Halla-ahon valinta tuota juurikaan ongelmia. Melkoisessa pattitilanteessa siis ollaan, ja mielipiteitä on suuntaan ja toiseen.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtajisto on monelle ”worst case scenario.” Samaan hengenvetoon on todettava, että heidät valittiin täysin demokraattisesti, ja sitä päätöstä tulee kunnioittaa. Punnittavana on monta asiaa. Hallitusohjelmaan sitoutuminen on Sipilän ja Orpon kynnyskysymys. Mikäli hallituksen kokoonpano muuttuu, niin siinä tapauksessa hallitusohjelma menee joka tapauksessa uuteen tarkasteluun. Jos hallitukseen Keskustan ja Kokoomuksen kavereiksi tulevat RKP ja Kristilliset, niin heillä on hiuksenhieno yhden edustajan enemmistö. Sekään ei ole ideaalitilanne.

Oppositio nauttii, jos hallitus jatkaa nykyisellä kokoonpanolla. Li Andersson ja Ville Niinistö pääsevät sumeilematta ilakoimaan sillä, että Keskusta ja Kokoomus ovat unohtaneet yhtäläiseen ihmisarvoon perustuvan aatemaailmansa, ja antavat Halla-aholaisten pitää Suomea panttivankinaan. Ei hyvä tämäkään.

Halla-aho, Huhtasaari, Hakkarainen ja Eerola. Tuon nelikon menestys kertoo ennen kaikkea siitä, että Perussuomalaisten kenttä ei ole ollut tyytyväinen Soinin ajamaan linjaan. Uudelta johdolta odotetaan radikaalia suunnanmuutosta, ja sellainen on taatusti myös tulossa. Tuon asian valossa näenkin täysin mahdottomana, että Perussuomalaiset pysyvät hallituksessa kauden loppuun asti. Jos heitä ei tässä vaiheessa potkita pihalle, niin sopivan tilaisuuden tullen he itse lähtevät. Tuossa näytelmässä Halla-ahon Perussuomalaiset näyttäytyisivät omille kannattajilleen sankareina, jotka eivät suostuneet taipumaan Keskustan ja Kokoomuksen ikeen alle.

Perussuomalaisten lähtö on siis vain ajan kysymys. Siinä mielessä olisi aivan sama hajottaa hallitus jo suoralta kädeltä. Se on kuitenkin kovin epädemokraattista. Vaikuttaa siltä, että Halla-ahon Perussuomalaisille on annettava mahdollisuus, vaikka lopputulos on jo ennakolta selvä.    

Lähteet

http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005249157.html

https://yle.fi/uutiset/3-9662735

Kuva: iltalehti.fi

Itsekkyyden huippu

Donald Trump toteutti vaalilupauksensa ja USA irtautuu Pariisin ilmastosopimuksesta. Kyseessä on lyhytnäköinen ja äärimmäisen itsekäs teko. Lyhyen aikavälin taloudelliset intressit laitetaan tulevien sukupolvien elinolosuhteiden edelle. Se ei ole mitään muuta kuin ryöväämistä omilta lapsilta. Tällaista edesvastuutonta toimintaa saattaisi odottaa johtavilta teollisuusyrityksiltä, joiden lähtökohtainen tehtävä on takoa rahaa. Valtion tulisi tässä yhtälössä olla nimenomaan se voima, joka pakottaa ajattelemaan asiaa myös laajemmin. Nyt asia menee aivan päinvastoin – muun muassa General Electricin toimitusjohtaja Jeff Immelt on kritisoinut Trumpin päätöstä.

Ilmastonmuutos ei ole mitään huru-ukkojen keksimää hölynpölyä, vaan raaka fakta, joka vaikuttaa meihin jokaiseen jollain tavalla. Ilmaston lämpenemisen seurauksena äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät, jäätiköt sulavat, kokonaisia eliölajeja menee sukupuuttoon, merenpinta nousee, tautien leviäminen helpottuu ja lisäksi on myös arvaamattomia seurauksia, joita tutkijat eivät ole vielä saaneet selville. Kuivuuden lisääntyessä yhä suurempi osa Afrikasta muuttuu ilmastoltaan asuinkelvottomaksi, joka johtaa yhä pahenevaan pakolaistilanteeseen. Tuollainen epävakaus luo mahdollisuuden lähinnä terroristien nousulle, jota Trump ajattelemattaan tulee päätöksellään edesauttaneeksi.

Trump potkaisi pallon omaan maaliin siinäkin mielessä, että nyt tämän globaalin ongelman ratkaisijoiden etulinjassa ovat Kiina sekä Euroopan johtavat maat Saksa ja Ranska etunenässä. Valinnallaan Trump vapaaehtoisesti asetti USA:n todella huonoon neuvotteluasemaan tulevaisuutta ajatellen. USA liittyi Syyrian, Nicaraguan ja Kosovon seuraksi joukkoon, joka ei sitoudu ilmastosopimukseen. USA:n esimerkki voi rohkaista myös muita hunsvotteja lipeämään sopimuksen ehdoista.  

Olen aiemmissa kirjoituksissani arvostellut globalisaation lievevaikutuksia. Sen vuoksi olenkin ymmärtänyt Trumpin tervettä protektionismia tiettyyn pisteeseen asti, mutta nyt mennään rajan yli. Pelissä on maapallon asuinkelpoisuus tuleville sukupolville. Tämän Trump asettaa osaltaan vaakalaudalle. Typerämpää tekoa ei tule äkkiseltään mieleen.

Lähteet

http://yle.fi/uutiset/3-9644972

http://yle.fi/uutiset/3-9645170

Kuva: forbes.com

Tekemättä parempi?

Kuva: mydoorsign.com

Kriisialueiden tematiikkaa. Maailmassa on tällä hetkellä lukuisia eri kriisialueita ja YK:n mukaan käynnissä on pahin humanitaarinen kriisi sitten toisen maailmansodan.  Pahin tilanne on Lähi-Idässä ja Afrikan maissa, kuten Jemenissä, Sudanissa ja Keniassa.

Elämme siis ennennäkemätöntä sekasorron aikaa. Kymmenet miljoonat ihmiset kärsivät. On nälänhädästä alkaen kaikkia mahdollisia vitsauksia. Pakolaistulvat Euroopan suuntaan ovat kestämättömiä. Ihmiskunnan kannalta ehkäpä kaikkein tärkein kysymys onkin, kuinka nämä sodat saisi lopetettua?

Sinällään ihan loogisesti ollaan ajateltu, että parasta lääkettä ovat länsimaiset demokraattiset arvot. Tuota perustetta esimerkiksi Yhdysvallat käytti Barack Obaman presidenttikaudella puuttuessaan sotilaallisesti Afrikan ja Lähi-Idän kriisipesäkkeisiin. Toki, taka-ajatuksena saattoi hyvinkin olla öljyn, ja muiden luonnonvarojen ryövääminen sekä maiden rajojen avaaminen amerikkalaiselle kapitalismille. Virallinen peruste kuitenkin kuului, että puolustetaan ihmisoikeuksia raakalaismaisia diktaattoreita vastaan. Tällaisia olivat esimerkiksi Libyan Muammar Gaddafi ja edelleen vallankahvassa oleva Syyrian Bashar Al-Assad.

Pohjois-Korea on nyt aktivoitunut ohjuskokeidensa kanssa, ja jonkinlainen konflikti naapurimaiden ja maailmanpoliisi USA:n kanssa näyttää väistämättömältä. Erdoganin irvokkaan äänestyksen jälkeen Turkki on luisumassa yhä selvemmin kohti diktatuuria. Samaan aikaan Lähi-Idän ja Afrikan kriisit yhä vaan jatkuvat ja syvenevät. Huonolta näyttää.

Yksi kysymys pyörii mielessäni – kannattaako näihin puuttua? Esimerkiksi Lähi-Idässä suurvaltojen interventio on itse asiassa aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä. USA:n miehitys loi otollisen maaperän Al-Quadalle, ISIS:ille, Al-Shabaabille ja muille militanteille paskajärjestöille rekrytoida jäseniä ja lisätä kannatustaan. Ja myöhemmin esimerkiksi Syyriassa USA:n aseita ja muuta välineistöä päätyi ISIS:in käsiin. Seurauksena sodat ovat vain jatkuneet ja raa’istunueet sekä pakolaistilanne on muuttunut aivan kestämättömäksi.

Erityisesti islaminuskoinen maailma on pullollaan despootteja, jotka säälimättä ryöstävät ja tappavat omaa kansaansa. Tällaista on vaikea katsoa vain sivusta, etenkin jos omalla maalla on työkalut olemassa asiaan puuttumiseen. Voi ajatella, että on moraalitonta ja kylmää OLLA PUUTTUMATTA. Aika usein se on kuitenkin vaihtoehdoista pienempi paha.

Sotilaallinen puuttuminen toisen itsenäisen valtion asioihin – olivat ne sitten kuinka kammottavia hyvänsä – tuottaa liian harvoin hyvää lopputulosta. Apua toki tulee antaa, mutta se tulee kohdistaa nimenomaan siviilien auttamiseen tarjoamalla ruokaa, lääkkeitä, koulutusta ja muuta apua. Hallintorakenteiden uudistaminen täytyy kuitenkin jättää kansan itsensä tehtäväksi. Näyttää siltä, että monille valtioille diktatuuri on luontainen tila. Jos näin on, niin millä oikeudella joku USA siihen puuttuu? 

Lähteet: http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005123530.html

Ole hiljaa, niin pääset vähemmällä

Kuva: pinterest.com

Viime lauantaina (15.4) valittelin omalla facebook-seinällä, että nettikeskusteluihin osallistuminen on turhauttavaa, koska niissä ääripäät jylläävät ja nopeasti joutuu henkilökohtaisten hyökkäysten uhriksi. Näinhän se on, mutta en silti malta olla jakamatta uutisia ja kertomasta mielipiteitäni.

Siinä säästyisi monelta harmilta kun osaisi vain olla hiljaa ja välittämättä. Vaan kun en osaa. Kun tulee sellaisia uutisia, kuten Pietarin ja Tukholman terrori-iskut, niin minun on lähes mahdotonta seurata hiljaa sivussa. Rinnassa möyrii sellainen epämiellyttävä tunne, joka on pakko päästää ulos. Mielipide on saatava kerrottua tavalla tai toisella. Nykyisessä elämäntilanteessani ei oikein ole sellaista keskustelukumppania, jonka kanssa purkaa näitä tilanteita tuoreeltaan, joten tavaksi on tullut purkaa tuntoni blogin kirjoittamisen ja somen kautta.

Luonteeltani olen varsin sovitteleva henkilö ja en todellakaan pidä riitelemisestä. Sen sijaan rakastan väittelemistä hyvin argumentein ja kiivastakin keskustelua. Kasvokkain keskustellessa kyllä huomaa milloin raja tulee ylitetyksi ja keskustelu muuttuu pelkäksi riitelyksi. Netissä tämä raja tulee ylitettyä helpommin ja vastapuolen kunnioittaminen herkemmin unohtuu. Tuon takia olisi paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, jos vaan malttaisi olla postaamatta someen mielipiteitä jakavista aiheista.

Tein tuossa sydäntalvella ajankulukseni MOL:in ammatinvalintatestin ja sopivin ammatti minulle oli yhteiskuntatutkija. Varmastikin tuosta syystä minulla on lähestulkoon pakonomainen tarve päästä kertomaan mielipiteeni yhteiskunnan ilmiöistä ja tapahtumista.

Joillekin saattaa tuntua, että Matti on joka halvatun asiasta postaamassa ja meuhaamassa. Tottahan tuo, että olen suhteellisen aktiivinen kirjoittelija. Fakta on kuitenkin, että melkein jokaisen postauksen taustalla on melkoinen jaakobinpaini. Halua olisi kommentoida ja kirjoitella vielä paljon enemmänkin, mutta usein onnistun toppuuttelemaan itseäni. En halua omasta facebook-sivustani mitään yhteiskuntapoliittista sotatannerta, jossa ”natsit ja suvakit” veriset peitset tanassa tappelevat.

Välillä mietin, että pitäisikö vaan poistaa kaikki pidäkkeet ja antaa palaa? Perustaa vaikka erillinen sivu facebookiin, johon kirjoitella omia ajatuksia ja mielipiteitä nykyistä tiiviimmällä tahdilla. En tiedä. Toisinaan vaan tuntuu kiroukselta, että kokee asiat niin vahvasti, ettei niihin malta olla kommentoimatta.